PARHAIN PARIVALJAKKO (..sitten matin ja tepon)

Niin kliseistä kuin se onkin, niin elän just nyt elämäni parasta aikaa. Aikaa, mitä muistelen lämmöllä ja ajattelen kaihoisasti aina siitä päivästä eteenpäin (esikoista odottaessani tätä mulle toitotettiin kuinka se on ihanaa olla kotona lasten kanssa), kun mun lapset menee ekaa päivää elokuussa hoitoon. Kotiäitinä on hyvä olla. Ihan harmittaa kun pitää (!!) viedä pojat vieraalle hoitoon. Onneks mun tapauksessa ne vieraat ei ole oikeasti kaikki kamalan vieraita, helpottaa tosi paljon. Mutta silti. Joku muu saa nyt sitten jatkossa viettää aikaa mun lasten mainiossa seurassa. Ja uskallan väittää näin, koska kaikki (tai ainakin suurin osa) heidät tavanneista ihmisistä ovat olleet heihin ihastuneita. Onhan ne ihania. Niisk. Itkettää - jos ei vielä, niin sitten elokuussa ainakin. (mulla on jo mielessä se kuvio mitä tapahtuu ekaa työpäivää edeltävänä iltana, yönä ja aamuna..hui.)

Meidän pojat on kyllä semmonen kaksikko, että meillä saa joka päivä kyllä koko porukka hyvät naurut. Tai jos ei naurut, niin ainakin hymyt. Isompi hyysää pienempäänsä, pienempi toistaa lähes kaiken mitä isompi sanoo, eleet ja ilmeet matkitaan isommalta (ja myös meiltä vanhemmilta). You name it. Aivan huippu parivaljakko.

Osaa ne ottaa yhteenkin, voi kyllä. Aina pitää saada se auto/rekka/mopo/nukke/mikävaan mikä toisella on kädessä. Sohvalla osataan istua nätisti vierekkäin (joskus jopa päällekkäin) katsomassa ohjelmia, kiljutaan apua jos pienempi änkeää liian liki. Sängyllä köllitään yhdessä lukemassa kirjaa. Omaan huoneeseen vetäydytään leikkimään kaikessa "lauhassa" - ja vedetään ovi kiinni perässä. Siellä ne kahdestaan keittää sitten hellalla ruokaa ja höpöttävät teltassa. Mun meidän pienet.

Pienempi on kova kutiamaan (niinkuin minä ja isoveljensä!), ja hauskinta taitaa meistä kaikista olla, kun esikoinen pölisee pienemmän mahaan. Pienempi nauraa ihanaa, tarttuvaa nauruaan niin että äiti ja isi saa vedet silmäkulmaan. Välillä huutaa isommalle eieiei, ja kohta taas nostaa paitaansa merkiksi siitä, että happea on haukattu, ja jaksaa taas nauraa.



Unille mennessä isompi haluaa aina moiskauttaa pusun suoraan pienemmän suulle, poskisuudelmat ei kelpaa. Pienempi tekee työtä käskettyä, kun "ota tutti pois"-käsky käy isoveljeltä. Halin anto kuuluu myös iltarituaaleihin, suloisin näky onkin kun kuopus ojentaa päätään poski edellä isoveljeään kohti, ja isompi nappaa pienemmän hellään halaukseen ja sanoo "lakastan sinua, nuku hyyyvvin". (oikeesti, kuka tämmösiä raskii hoitoon viedä?!)

Tänään katsottiin, kun esikoinen kirmaili pitkin takapihaa katsomassa joko viinimarjat on kypsiä. Kuopus oli vielä päiväunilla, me nautittiin hiljaisuudesta lepotuoleissa. Siellä se juoksi pensaiden luo ja huuteli niin että koko naapurusto varmaan kuuli oliko ne marjat kaikki kypsiä vai ei. Puoliraakoja taisi mennä suuhun muutama, ja kantoipa tuo meillekin yhdet syötäviksi. Toinen -se miehen marja- oli kuulemma oikeasti kypsäkin.

Että eihän se elämä nyt oikeasti kuitenkaan lopu siihen, että yksi ajanjakso loppuu. Se vaan muuttuu erilaiseksi. Sittenkin koitan löytää ne parhaat hippuset onnea meidän elämästä.

(mutta kuhan nyt pitää saada tänne jauhettua ja jankutettua, että kaikki varmasti tietää kuinka mä olen menossa töihin ja pojat hoitoon. nih.)