Taisteleva äiti.

Edellisvuosien äitienpäivistä viisastuneena otin tänä vuonna aamun odottelun astetta erilailla. Kävin muun perheen kanssa puurolla (koska nälissään on ikävä odottaa!), ja otin sänkyyn tabletin, lehtiä ja nettisurffailuun soveltuvan puhelimeni. (ehheh)

Ja kuten aiemminkin, juuri kun ajattelin ottavani pienet aamupäivätirsat, oveen koputettiin ja ryhmärämä tuli sisälle laulun kera <3 (olin tähän mennessä ehtinyt selata instagramia ja katsonut pari jaksoa Antti Tuiskun dokkaria, lehdet ja netflix jäi toiseen kertaan..) (tänä vuonna kaikki lauloivat, myös mies ja kuopus ;))

Lahjatoiveena oli astetta painavampi kahvakuula, ja yksi päivä/ilta/mikävaan omaa aikaa siivous/järjestelypuuhille. Kuula tuli, samoin lapsilta jumppakeppi ja ihanin rannekoru ikinä. Muusta ei vielä ole neuvoteltu ;)

Äitinä olon ihanuuden itkut olen tirauttanut tällä viikolla monta kertaa. Olen myös nukuttanut lapseni kainaloon, ja herännyt lapset kainalossa. Nuuhkinut nuita minun tahtolapsia, ja ikävöinyt tätäkin aikaa jo valmiiksi. Vähän sain etukäteen paljastuksia mitä esikoinen on tehnyt lahjaksi, mutta keppiä en olis arvannut!

Ja koska äitienpäivä ei olisi mitään ilman lapsen suusta -juttuja, niin tässä muutama (kortista ja muuten);

"isi ollaanhan me hyviä leipomaan? Me ollaan äitinkin kans hyviä leipomaan."

"akasta sinua"

"saasinko mennä Ukkumaa? "

"äitillä on silmälasit, ja se taistelee isin kanssa."

Ihanaa äitienpäivää, ja isot halit eilistä lapsettomien lauantaita viettäneille <3

Vähän vaan oon itkenyt.

Äitiys. Tuo maailman mullistava itkun tuoja. Pehmittää kovimmatkin naiset.

Vähän vaan oon itkenyt tässä viimeisen viikon sisään. Ihan vaan vähän. Vollottanut sillai kauniisti silmät päästäni ja itkenyt ilman, että edes tajuan. Ne kyyneleet vaan on tullut jostain. Hirrrveen kaunista. Yleensä nämä itkut on tullut iltasella, kun on taas yksi päivä mennyt ohi kotiäitinä oloa. Ihan kuin laskisin lopun alkua.

Kai tämä kuuluu tähän luopumisen tuskaan, että tässä tämä nyt sitten oli? Meidän kultaiset päivät kotona poikien kanssa. Ikinä koskaan me ei enää olla kolmestaan näin tiiviisti kotona kuin nyt on viimeiset reilu 1,5-vuotta oltu. Ja minä kun vielä lasken, että olen ollut kotiäiti keväästä 2011 asti, vaikkakin oikeasti olen ollut sen syksyn 2012 töissä..

Viikkoon on mahtunut paljon ihanaa. Tavallista arkea pääasiassa, mutta myös niiden mahtavien äiti-kavereiden treffailua keneen on tukeuduttu monta vuotta. Jos ikinä koskaan tulen saamaan lisää lapsia, toivon, että myös silloin tukiverkkooni kuuluisi niitä ihmisiä jotka myös ovat samassa elämäntilanteessa.

Vuosien aikana olen itse kasvanut eniten. En ole enää se sama tytön hupakko, joka ei paljon huolta huomisesta kantanut. Musta on tullut äiti. Emo, joka huolehtii poikasistaan. Minusta on kasvanut aikuinen nainen. Vastuullinen vanhempi. Parempi vaimo. Kivempi ihminen ehkä?

Olen tehnyt listaa asioista mitkä täytyy hoitaa ennen ensi viikkoa.
Ostanut tutteja ja vaippoja lisää,  hommannut uuden unipupun.
Luvannut myös esikoiselle samanlaisen, jotta uni tulisi hänellekin.
Olen perkannut pienimmän vaatteita kirppiskasaan.
Ajatellut kumppareiden tilanteet, lisännyt listaan 'lenkkarit esikoiselle'.
Miettinyt miten aloitus päiväkodissa menee, kun ekat päivät alkavat jo niin aikaisin.
Käynyt läpi päässä kuviot niille päiville kun vien lapset. Kun haen lapset. Kun ollaan ilta kotona kolmestaan.
Ostanut kaupasta puolivalmiita ruokia pakastimeen, jotta ruuan laitto ei vie yhteistä aikaamme illalla.
Pyöritellyt lihapullia pakkaseen.
Ostanut itselleni kukkia kuistille.
Melkein itkenyt kotiäiti-kollegan muistaessa pienellä lahjalla.
Miettinyt blogin tulevaisuutta, ja päättänyt että jatkossa -kuin nytkin- oma hyvinvointi ja jaksaminen menee blogin edelle. Ja lapset menee kaiken edelle.
Päättänyt, että kuvaton postauskin on itselleni mukavampi muisto, kuin ei ollenkaan.
Harmitellut, kun en kuopusta odottaessa jaksanut paljoa bloggailla.
Muistanut kuinka se työssä käyvän äidin osa on rankka.
Päättänyt jaksaa, mennä ajoissa nukkumaan, ja pyytää lapsenhoitoapua aina kun siltä tuntuu.
Sitten oon vähän itkenyt kaikkea viimeistä mitä tällä viikolla on ollut. Paras taisi olla se viimeinen kauppareissu arkena koko perheen kesken.
Että on sitä vähän itketty. Sillai nätisti ja vuolaasti kyyneleitä pudotellen.

Tiltissä.

Kotiäitiys.
Kuumuus.
Päätös siitä, että en valita säistä.
Kyllähän ne väsyttää.
Eniten väsyttävintä on varmaan ollut se miehen loman odotus.

Ja nyt kun se loma on, niin mä oon veto pois.

Onneksi vetoa saa takaisin nukkumalla yöt niin sikeästi, että herää vasta aamulla siihen kun pieni kantapää iskeytyy leukaan.
Tai nukkumalla päiväunet yhdessä miehen kanssa, esikoisen katsoessa vieressä Kaapoa kännykästä (vuoden vanhemmat-hetki!).

Virtaa saa lisää myös lähestyvä reissu.

Se, että kotona saadaan kivoja asioita aikaan.

Lasten ilakoiminen vähän liian pienessä (jo vähän rikkoontuneessa) uima-altaassa.

Jauhelihapannari (ainakin tuoksu tätä kirjoittaessa on niin huumaava, että pysyn vielä ainakin tänään lihansyöjänä).

Se, että kohta se jalkapallo loppuu telkkarista ja voidaan taas muhia illat jonkun kivemman ohjelman parissa.

Että mitä minä tässä valitan.

Viikonlopuksikin on niin kivoja juttuja ihanien ystävien kanssa tiedossa, että luulis jaksavan. Kun vaan sais vedon käyntiin tähän kroppaan. 

Ugh.

Olen puhunut.

Vanha kaava. [äitienpäivä2014]

Äitienpäivä. Ihana syy lojua aamulla sängyssä ja odottaa valmista kattausta kauniine kuppeineen ja ihanine lahjoineen. Nälkä kurnii mahassa ja vaihtoehdot on nollissa. On odotettava.

Joka vuosi aamu noudattaa samaa kaavaa. Yleensä päivän päälle mies on lähtenyt vielä iltavuoroon, mutta tänä vuonna saan nauttia myös hänen seurastaan.

Päiväuniaikaan kuiskin mieheni korvaan kuinka ilman häntä en edes viettäisi tätä päivää. Herkistyn. Päivä olisi täydellinen myös ilman aamiaista kauniine kuppeineen. Kun vain ne pienet elämäni miehet ovat läsnä. Siinä on kaikki, koko elämä. 

besserwisser

Ai että mä osaankin olla ärsyttävä. Ja joskus jopa vaikka en tarkoitakaan. Sekö se muuten ärsyttää ittiäki. Ei näin. Osaan siis olla ärsyttävä myös tahalleen. Varsinkin jos on joku mehevä riita meneillään. Sillon se on ennemmin kivaa entä ärsyttävää ;)

Mutta puhun nyt siis siitä kun mulla on tää KAHDEN LAPSEN vankka kokemus äitiydestä ja äitinä olemisesta, raskaana olemisesta, kivuista, synnytyksistä jne jne. (nyt röyhistelen rintaani täällä, haha!) Henkeen ja vereen olen esimerkiksi imetyksen kannalla, samoin kuin monen muunkin asian suhteen. Niitä nyt on ehkä turha tässä alkaa huutelemaan, enhän minä mikään jumala ole, joka tietää miten asiat PITÄÄ TEHDÄ. Vaikka välillä tää oma sammakoiden suusta päästäminen varmaan antaa ymmärtää jotain ihan muuta..

Meillä on nyt lähipiiriin tullut tänä vuonna paljon vauvoja, ja lisää tulee koko loppuvuoden tasaiseen tahtiin. Ja koska mulla on nää kaks lasta oon niin **tun ärsyttävä, niin tuppaan aina välillä antamaan tahtomattanikin niitä typeriä kommentteja mitä en itsekään siedä. Että hyvää päivää vaan.
Esimerkiksi viime viikonloppuna lausahdin "ei ole tyhmiä kysymyksiä olemassakaan" just semmosella hymisevällä mummeli-asenteella, että kyllä minä tiedän kaiken. Samalla mut varmaan ammuttiin mielessä kantoraketilla kuuhun. Miks pitää sanoa tuommosta, kun ei itekään siedä moista? Vai onko se just sitä, että ne asiat ärsyttää mihin sitten itekin syyllistyy? Ja tuo oli vaan yksi esimerkki mitä oon möläyttänyt.

Pahalla en ikinä sano, en todellakaan. Yritän olla hyvä ystävä ja täydellinen kuuntelija - ja apuna ja neuvona, jos multa semmosia pyydetään. Ei taida ihan aina vaan onnistua. Paasasin kerran imetyshuuruissani ekaa lasta odottavalle ystävälleni ihmisistä, jotka ei viitti edes yrittää tehdä imetyksen eteen mitään. Ihan niinku se mun elämää kovin koskettais. Saati että se lapsi jäis kasvamatta, jos saa korviketta pullosta. HUOH. (mutta siis kyllä pitää yrittää imettää, se tippakin on enemmän kuin ei tippaa ollenkaan äidinmaitoa!!!) (sori, oli pakko pikku paasaus ottaa tähän väliin)

Että ANTEEKSI kaikki kenelle olen se paska kaikkitietävä jeesustelija, joka tietää kaikesta kaiken ihan vaan siksi että olen puskenut kaksi lasta tähän maailmaan (tähän voisin sanoa, että ihan luomuna, mutta jätän sanomatta) ja vietän niiden kanssa niin paljon aikaa, että aivotkin pehmenee ja musta tulee maailman paras kaikkitietävä. Tehkää just niinku haluatte, mun tehtävä on opetella olemaan hiljaa.
(antakaa hali, sillä mut saa hiljaseksi!)


Huh. Helpottipa. Vaikka ei kai tätä kukaan mun kaveri edes täältä lue :D
(ja jos lukee, ni ilmiantakaa itsenne!)