Nelivuotiaani.

Mun isompi vauva on kasvanut niin isoksi, että se on käynyt kylässä sen kaverilla ihan yksin. Siis yksin niin, että isi on sen sinne vienyt ja muutaman tunnin päästä hakenut. Kerran keväällähän koetettiin mennä naapuriin niin, että hän olis mennyt edeltä ja me Ukkelssonin kanssa perästä, mutta herra pääs melkein perille ja tuli juosten takas. Tuumas vaan että "tuli niin kylmä". Lähtiessä tarjosin sitten hanskoja, että ei palele, vastasi vaan ettei tarvitse :D

Ja mitä muuten siihen Ruttusen kaveriin tulee, niin se on aikas ihana poika. Niin on reipas ja tolkku kaveri. Ja se on eka kaveri, jonka herra on itse hommannut, niin siksikin nostaa ystävyyden arvoa tämän äidin silmissä. Että mihin meni se mun pieni poika, joka ei voinut ilman äitiä mennä mihinkään, ja nyt se käy jo yksin kylässä?!

(kahden vuoden päästä se on jo eskarissa, mutta ei mietitä sitä nyt..)

Taisteleva äiti.

Edellisvuosien äitienpäivistä viisastuneena otin tänä vuonna aamun odottelun astetta erilailla. Kävin muun perheen kanssa puurolla (koska nälissään on ikävä odottaa!), ja otin sänkyyn tabletin, lehtiä ja nettisurffailuun soveltuvan puhelimeni. (ehheh)

Ja kuten aiemminkin, juuri kun ajattelin ottavani pienet aamupäivätirsat, oveen koputettiin ja ryhmärämä tuli sisälle laulun kera <3 (olin tähän mennessä ehtinyt selata instagramia ja katsonut pari jaksoa Antti Tuiskun dokkaria, lehdet ja netflix jäi toiseen kertaan..) (tänä vuonna kaikki lauloivat, myös mies ja kuopus ;))

Lahjatoiveena oli astetta painavampi kahvakuula, ja yksi päivä/ilta/mikävaan omaa aikaa siivous/järjestelypuuhille. Kuula tuli, samoin lapsilta jumppakeppi ja ihanin rannekoru ikinä. Muusta ei vielä ole neuvoteltu ;)

Äitinä olon ihanuuden itkut olen tirauttanut tällä viikolla monta kertaa. Olen myös nukuttanut lapseni kainaloon, ja herännyt lapset kainalossa. Nuuhkinut nuita minun tahtolapsia, ja ikävöinyt tätäkin aikaa jo valmiiksi. Vähän sain etukäteen paljastuksia mitä esikoinen on tehnyt lahjaksi, mutta keppiä en olis arvannut!

Ja koska äitienpäivä ei olisi mitään ilman lapsen suusta -juttuja, niin tässä muutama (kortista ja muuten);

"isi ollaanhan me hyviä leipomaan? Me ollaan äitinkin kans hyviä leipomaan."

"akasta sinua"

"saasinko mennä Ukkumaa? "

"äitillä on silmälasit, ja se taistelee isin kanssa."

Ihanaa äitienpäivää, ja isot halit eilistä lapsettomien lauantaita viettäneille <3

Kids say.

Pojat imuroi. Jalkaan on laitettu vaatehuoneesta löydetyt isot kengät.

Esikoinen: meillä pitää olla kengät jalassa ettei roskat keräänny meidän sukkiin.
Isi: tiiätkö, jos on avojaloin niin tuntee jalalla missä on roskia.
Esikoinen: mutta kyllä mä nään silmilläki, isi!

Kids say.

No terve.

Onnistuinpa olemaan maaliskuun ilman bloggaamista. Tai ainakin tänne kirjoittamista. Elämä on ollut hyvin hektistä, jopa uuvuttavaa. Onneksi tuli tuo jumalan lahja, pääsiäinen, ja pelasti. Koko perhe saatiin olla "lomalla" ja ladata akkuja. Pojat pääsi laatuaikailemaan mummulle, me saatiin ihmetellä yksi ilta (ja yö ja aamu ja vähän päivääkin!) kahdestaan että mitä tehtäis. Melkein meinasin jo postauksen tehdä aiheesta mitä vanhemmat tekevät kun lapset ovat poissa, mutta jätin sen kirjoittamatta ja olin vaan. Me ei nimittäin tehty sen kummempaa. Käytiin iltapäivällä elokuvissa ja ilta meni lätkän ja voicen parissa. Seuraavana päivänä käytiin päiväkävelyllä. Se oli muuten ihmeellistä. Viimeksi ollaan varmaan käyty silloin kun esikoinen oli vaunuissa nukkuja. (Aloin nyt sitten kuitenkin kertomaan mitä oltiin tekemättä.)

Nyt on sitten toinen viikonloppu putkeen vapaata. Meillä nämä on harvinaista herkkua kun yleensä se on joka kolmas, tai enemmän, mitä ollaan kaikki vapaalla viikonloppuna. Nyt on sitte pienimmäinen ollut kuumeessa ja oma korva vihloo myös. Ollaan siis vaan oltu, katottu lätkää ja leikitty.

Oma tekemättömien asioiden "lista" on pitkä, mutta sain sen verran aikaan että varasin kirppispöydän! Tätä oon aikonut kauan. Meillä on työhuoneeseen keräytynyt melkoinen rytöläjä kirppisjuttuja, jotka on jo kerran yhdessä myyntitapahtumassa käynyt laihtumassa. Nyt odotan suurta menestystä kirpputorilla, heh.

Mitäs muuta kuuluu... No juoksukoulu lähenee loppuaan. Mun kahdeksan prosenttia on pienempi (JEE!!!) ja vyötäröltä on lähtenyt SENTTEJÄ. Tavoitteena olisi kuitenkin se kolme kertaa viikossa lenkkeilyä jatkossakin, joten oikealle tielle tää juoksukoulu ainakin on mut saanut. Jalkoihin on tullut vaivoja, mutta olen niihin myös saanut vinkkivitosia, ja levolla saa paljon aikaa.  Ja venyttelyllä.. Kaiken kaikkiaan siis vaan hyvä juttu.

Kesälomaa aloin miettimään jo uuden vuoden jälkeen. Nyt alkaa pian olemaan jo lomat selvillä, joten voi miettiä milloin muumimaahan ja milloin muuta. Ja näyttipä mun iirikset jo puskevan pintaan.

Ylpeydenaihe.

Jos minä en muuta saa aikaan niin edes lapselle lapaset. Aika komiat vaikka ite sanonkin. Novitan ohjeella ja lankana 7veljestä. Turtlesit kaupan päälle, yleisön pyynnöstä. Jos aikaa olis jostain lisää niin tekisin näitä monet!

Rakkauspuheita.

Maanantain keskustelut poikieni kanssa, olkaa hyvä.

Minä: "minä rakastan sinua"
Esikoinen 3v8kk: "minäkin lakastan sinua"

Minä: "minä rakastan sinua"
Kuopus 2v: "EIKÄ!"
Minä: "rakastan minä"
Kuopus 2v: "eikä! Auva."
Minä: "ai 'minä rakastan sinua, vauva?"
Kuopus 2v: "oo!"
Minä: "minä rakastan sinua,vauva"
Kuopus 2v: "akas!"

Aaaawwww <3

Älä muuta virka.

Syksy oli raskas. Sairastettiin jokainen vuorollaan, esikoinen ehkä eniten ja lopulta saatiin vielä jouluksi oikein multikliimaksi kun ykä tuli kylään ja ilahdutti molemmista päistä.
Ajateltiin, että nyt tää oli tässä, vuosikin vaihtuu. Mutta mitä vielä! Kun on saanut vastustuskyvyn heikkenemään näin hyvin,niin jatketaan samalla linjalla.
Yks on saanut putket, toinen on varmaan seuraavan tulehduksen jälkeen seuraava jonossa,kolmannen vaivoja tutkitaan ja tutkitaan, ja neljäs nyt näköjään vetää kans kaikki lastentaudit korvatulehduksesta lähtien itselle.

Ollaan unohdettu olla suunnittelematta lomia, koska tietäähäbön sen, että sairastellessa se menee kuitenkin. Ollaan kuitenkin muistettu joka päivä olla kiitollisia toisistamme. Ilman meitä ei olis meidän perhettä. Ja kun tässä nyt on ruvettu rytemään tautien kirjon vastoinkäymisissä niin kyllä se nyt aina vielä yhden taudin kestää. Totuuden nimissä kerrottakoon, että itkien silti ajoin tänään lääkäriin kun en vaan enää jaksais.

Että nyt sitten horjuu se mun positiivinen asenne. Vaikka keksin kyllä jo että tatuoin johonkin tekstin "pohjalta on hyvä ponnistaa". Koska jostainhan ne pienimmätkin ponnistaa, miksen minäkin?

Kaksivuotiaani.

Näitä tekstejä lapsen kehityksestä on ihana lukea jälkikäteen, joten laitetaanpa ylös mitä meidän "vauva" osaa kaksivuotiaana.  

(ja kun sitä vauvakirjaa ei ole tullut täytettyä 1,5-vuoteen..)

Kaksivuotiaani osaa "ööpätä" mukista ilman nokkamukin kantta.
Osaa purra purkkaa.
Osaa ilmoittaa, kun kakka on housussa (vaipat vielä käytössä).
Pottailee onnistuneesti. Ainakin joskus. Ja saa tarran palkaksi, kun vaan muistetaan..
Hiukset on leikattu. Vauvatukka on muisto vain!
Hampaat pestään sähköhammasharjalla, ainakin kerran päivässä. Toinen kerta sitten "oikealla harjalla", kuten isoveljensä asian ilmaisee.
Bodyt alkaa jäädä pois käytöstä pottailun helpottamiseksi.
On todellinen Minä Ite.
Puhuu kahden-kolmen sanan lauseita. (Ovi tiiiinni! Ei.alua! Äiti tule - potalle! Isi,ue kiija! Minä oittaa ummu.) Mutta tulee jo pidempiäkin käskyjä!
Ei syö tuttia enää. (kiitos joulun oksennustauti!)
Tykkäisi pukea itse. Kun vain osaisi.
Matkii kaiken mitä isoveli tekee edellä. (toimii myös toisinpäin!)
Hyvä syömään, ja syö ehdottomasti ite. Joskus antaa auttaa, silloin komentaa "äiti/isi/jokumuu yö". Haluaa haakukan ja eistin niinkuin isoveljelläkin. Ruokalappua ei huoli, paitsi jos he molemmat laittaa.
Kysyy aikuisilta puhelun jälkeen "oli?", saadakseen selville kenen kans tuli puhuttua.
Tuo pyytämättä äidin puhelimen kun siihen on tullut viesti. Muistaa muistuttaa "kiitos" ruokapöydässä ohjeistamalla muita kiittämään, kun lautanen on tyhjä :D
Kuvittelee olevansa koirakuiskaaja.

Kertakaikkiaan.

Siis huh huh ku on kaunista! Toisena päivänä on harmaata ja tylsää, toisena paistaa aurinko niin komeasti. Kyllä se pimeä syksy kannattaa aina tarpoa läpi vaikka silloinhan se vasta pimeää onkin. Eipä oo muuten ikävä syksyä! Ja ihana kun on tänä talvena kunnolla lunta!!! Ei tarvinnut vielä muuttaa pohjoisemmaksi talven perässä ;)

8%

Mun syksyllä alkanut liikkuva elämäni tökkii ja pahasti. (saa nauraa!!)
No, syksy tuli ja meni (kuka sinne pimeään uskaltaa enää mennä edes?!), sen liikunnat on aikalailla, no, nollissa.

Mutta nyt. Uusi vuosi ja samat ajatukset. Sain naapurin rouvan (eikö kuulosta vanhalta?!) houkuteltua mukaan kahvakuulaan. Tässä on yksi ainut mutta. Hän kävi siellä sitten yksin.

Mutta selittelyt sikseen. Kävin eilen meidän kehonkoostumusmittarilla. Voi HERRANJESTAS. Oikeesti. Lihaksia ei juuri nimeksikään, rasvaa siitäkin edestä. Että nyt jos koskaan on oikea aika ottaa itseä niskasta kiinni ja tehdä JOTAIN. Huh huh.

Että peukut pystyyn siellä ruudun toisella puolen. Minä tarviin tsemppiä ja sitä suomalaista sisua, että tämä homma ei kaadu heti alkuunsa. Ei saa kaatua!

Onneks on naapurin rouva. Eihän tästä yksin mitään tulis!

Ja se 8%. Se oli läskin hyväksi. Toistaiseksi.

Viimeinen valitusvirsi.

Tiiättekö ne ihmiset, joilla on aina kaikki huonosti ja mikään ei kelpaa? Tiiättekö ne, ketkä löytää aina toisista vikaa, mutta eivät osaa katsoa peiliin? Tiiättekö ne ihmiset, jotka uuvuttavat sut pelkällä puheella? Että et vaan jaksa enää niitä. Että jostain valitusvirrestä tulee vain sitten jossain vaiheessa se viimeinen.

Mä päätin vuosi sitten että vuodesta 2014 tulee mahtava. Käänsin ajatteluni positiiviseksi, ja koitin välttää synkkyyteen vaipumista. Oli haastavaa, alkuun. Ja varmaankaan ulospäin ei aina kovin positiiviselta edes vaikuttanut. Mutta se mitä korvien välissä tapahtui, se oli ehkä se suurin juttu vuodelta 2014. Oivalsin, että kun omat asiat on kunnossa niin kaikki muu menee siinä samalla. Syksyn blogihiljaisuuteen on osittain syynä meidän perheen sairastelukierre, arki, joka söi voimat sen verran, että joulun noro ei enää hetkauttanut muuta kuin ajatuksella "se otetaan, mitä annetaan".
Hiljaisuuteen johti myös se ajatus, että ei jaksa hehkuttaa jokaista onnen hetkeä someen (koska niitä on niin paljon kuitenkin), nautin ihan vain siitä arjen pyörittämisestä ja niistä pienistä hetkistä kun sydän heittää volttia takaperin onnesta.

Viime vuosi oli pitkään aikaan sellainen, että kukaan ei kasvanut sisälläni tai roikkunut rinnassani. Sain alkaa etsimään oman näköisiä vaatteita ilman imetysluukkuja tai venyvää vyötäröä. Sain syödä mitä vain ilman että piti huolehtia vauvan vatsanpuruista. Sain olla minä. Löysinkin ehkä itseäni jollain tapaa syksyn edetessä.
Oli ihanaa mennä töihin, oli ihanaa tulla kotiin. Etukäteen mietityt kauhuskenaariot aikaisista aamuista jäi nolliin, kiitos henkisen valmistautumisen.
Löysin kynsilakat pitkästä aikaa. Nautin kun sain laittaa kynnet kuntoon poikien mentyä nukkumaan.
Nautin kun sain nukkua hyvät yöunet.
Nautin omasta ajasta, vaikka olin huono sitä ottamaankin.
Nautin perheen yhteisestä ajasta.
Nautin parisuhteesta.
Nautin ystävistä.
Nautin siitä ajatuksesta, että kenenkään ystävä ei ole pakko olla.
Nautin siitä ajatuksesta, että omilla valinnoilla voi tehdä elämästään just sellaisen kuin haluaa.
Nautin siitä että vuosi 2015 on yhtä avoin ja vain minä voin tehdä siitä itselleni hyvän. Niissä puitteissa mitä on annettu,  niissä puitteissa mitä tänä vuonna saavutan.