Unikoulun loppuyhteenveto.

Viikko takana unikoulun aloittamisesta, ja täytyy sanoa että tällä kertaa ajoitus osui todella nappiin.
(unikoulu aloitettiin siis yösyöntien loppumiseksi, sekä poikien samaan huoneeseen siirtämiseksi)

Kaava oli yksinkertainen; iltatissin jälkeen toivottelin kuopukselle hyvät yöt ja annoin vetovastuun miehelleni. Seuraavan kerran tapasin pojan vasta aamulla. Yöllä olin hiljaa enkä ottanut kantaa husbandin toimintatapoihin, vedin peittoa korviin, kun hän otti pojan meidän sänkyyn vaipanvaihtoon, enkä juossut itse pissalle pojan ollessa vähääkään puoliunessa. Ja vain yhtenä yönä siirryin kesken yön sohvalle nukkumaan näkemään kauhu-unia. (en katso ehkä enää ikinä edes puolivahingossa the walking deadia)

Miehen kaava öihin oli yksinkertainen, sama mitä on käytetty jo esikoisen kanssa. Iltaunien kanssa tätä on käytetty myös kuopuksella. Eli iltasatu (ennen tissiä tosin vauvalle), tissin jälkeen poika sänkyyn, peittely, unilaulut ja sitten pois huoneesta. Tarvittaessa sitten käydään pojan luona niin, että aika pitenee joka kerta. Meillä on käytetty "minuutti-kolme-viis"-taktiikkaa, eli ekan huudon jälkeen mennään minuutin päästä, toisen huudon jälkeen kolmen minuutin päästä ja niin edelleen. Kuitenkin niin, että aika ei pitene koskaan viittä minuttia pidemmäksi. Toimii. (esikoisella ehkä on joskus käytetty samaa taktiikkaa pidemmillä minuuttimäärillä, mutta hoksasitte pointin)

Eka yö meni aika kivuttomasti. Poika huusi reilun tunnin. Mies kippaili häntä makuulleen, sylitteli ja antoi tuttia. Vaippakin vaihdettiin. Minä olin puoliunessa ja olin kai joku yö kuorsannutkin kun poika oli huutanut. [Eli siis en ole kuorsannut vaan päästänyt semmoista ääntä mikä kuulostaa vähän kuorsaukselta. (seli seli)]

Toisena yönä oli taas jotkut tunnin kitinät. Toisena yönä poika ei enää ollut kuulemma noussut edes seisomaan sängyssä, vaan oli istua töröttänyt ja siitä sitten aina itse kellahtanut tai laitettu takas makuulle. Tämä oli se yö, kun minä hipsin sohvalle. En tosin unikoulun takia, vaan siksi kun kuopus hiljeni, niin esikoinen alkoi nyyhkyttämään. Loikin sitten aika vauhdilla meidän huoneesta katsomaan esikoista ja suljin oven perässäni. Ajattelin, että nukun lopun yötä sohvalla, koska en viitsinyt enää romistella takas makkariin (ovi pitää isoa ääntä välillä!). Sohvalla sitten sain niitä zombie-unia puoliunessa ja olin ihan varma, että olen tullut hulluksi.

Kolmas yö tais mennä pelkällä vaipanvaihdolla. Tosin tämä taisi olla se yö, kun herätys oli jo puoli kuuden jälkeen? Mutta kannatti! Ja taisinpa ottaa sitten itsekin semmoiset reilut kolmen tunnin unet aamupäivällä...

Neljäs yö meni nukkuessa aamuun asti. Herätys oli vasta kun esikoinen kömpi meidän huoneeseen. Olo oli vähän WTF?!?!?!!, mutta hyvin iloinen.

Viidentenä yönä nukuttiin taas tosin hyvin, ja kuudes yö olikin jo uuden aikakauden ensimmäinen.
Pojat pääsi vihdoin nukkumaan samaan huoneeseen.

Poikien samaan huoneeseen muutto meni tosi kivuttomasti. Ekana iltana mies laittoi pojat nukkumaan, ja aamulla he heräsivät siinä 7.30-8.00. Eli vetäisivät ekan yhteisen yön kunniaksi semmoset 11-11,5h unet. Että hurraa!!

Eipä haittaa se vajaa vuoden yöheräily yhtään, kun tää loppu oli näin helppo. Aika vaan oli oikea. Molemmille. Pakko kai se on hyväksyä, että meidän vauva on kohta jo ihan muuta kuin vauva. Tissiä se rakastaa syödä edelleen, mutta onni on että ollaan päästy siihen että ei enää yöllä sitä kaipaa. Ja on kyllä hyvä myös pojalle itselleenkin. Nyt päiväunetkin on ollut paremmat ja pidemmät, herännyt virkeämpänä ja ei ole tarvinnut niin monia unia päivän aikana. Että isoksi pojaksi kai tuon voi jo laskea.. Tai no eipä näitä öitä ole kuin vasta kaksi takana, kun pojat on samassa huoneessa, mutta huutelenpa nyt jo täällä hurraata, kun ikinä ei taas tiedä milloin onni kääntyy, haha.
(ja nyt kun tätä kirjoittelin, niin poika heräs päiväunilta reilun tunnin jälkeen. että siinä oli ne pidemmät unet teille hei..)

Yhtä vaille.

Viimeistä viedään meidän vauvan ekassa vuodessa. Parin viikon päästä on kekkerit, ja kohta saa alkaa miettimään jo tarjoiluja (ja lahjatoiveita, niitä kysytään kuitenkin!). On muuten ihan tosi hankala keksiä toiveita pojalle, jolla on jo ikään kuin kaikkea. Joulun jälkeinen leluinventaariokin täytyy toteuttaa uudemman kerran, rankemmalla kädellä. Vaatteitakin on isoveljeltä peritty ja pukilta saatu.

11-kuukautinen on varsin hellyyttävä tapaus. Omapäinen hurjapää, rämäpää. Menee sieltä mistä haluaa, eli juuri sieltä  mistä muut toivoisivat olevan menemättä. Sängyn aluset kolutaan, ryömitään vaikka matkarattaiden alta, jos niiden toiselle puolen on jätetty jotain mukavempaa tekemistä. Ja kyllä sitä halutessaan päästään kiipeämään pois syöttötuolistakin, juuri siitä mitä niin kehutaan lapsiystävälliseksi, että eivät pääse kiipeämään itse pois. PAH.


Vajaa vuosikas osaa olla jo kovis myös veljelleen. Isoveljeä napataan hiuksista, jos tekeminen ei miellytä. Tönäistään, jos viedään tavaroita kysymättä. Toisaalta ollaan myös tyytyväisiä, jos isoveli tekee vaihtokaupat tuodessaan jotain ottamansa tilalle. Halitaan, nauretaan ja painitaan, kun on vähän tekemisen puute. Leikeissä teltta on edelleen suosikki, mutta myös veljen kanssa ajetaan autoilla, leikitään palloilla, hoidetaan vauvaa. Taaperokärryn pukkaaminen on halpaa hupia melkeinpä kyllästymiseen asti. Tai väsymiseen asti.

Ruokapöydässä parhaiten uppoaa edelleen itse tehdyt ruuat. Lautaselle on päässyt jo muiden kanssa samaa ruokaa ja ne peittoaa tylsät vauva-ruoat sata-nolla. Jouluna riisipuuro ja porkkanalaatikko olivat herkkua. Viihdekeskus saa silti pyöriä, muuten ei suun luukut aukea. Jos hän ei halua syödä, hän ei syö. Suu pysyy jämptisti kiinni vaikka kuinka olisi tarjolla maissinaksua tai muuta hyvää. Jäärä mikä jäärä. Toisaalta osaa myös tahtoa sitä mitä syö. Käsi ojossa kiljutaan kohti rieska-pussia, tyydytään hetkeksi ruisleipään kunnes muistetaan, että rieskaahan sen olla piti.

Vajaa vuosikas on saanut ensimmäiset kenkänsä. Ei mitkä tahansa ensiaskelkengät vaan mummun kirpputorilta ostamat kuomat. Vielä ei kävely luonnistu muuta kuin sisällä tukea vasten tai kärryn kanssa, mutta useimmiten jalkaan eksyy juurikin kuomat lämpimyytensä ja helppoutensa takia. Stonzit jäänevät odottamaan myyntiin pääsyä..

Yhtä vaille on myös unikoulun aloitus. Kuopus nukkuu yönsä hyvin, kun vain saa rintaa halutessaan. Viikonloppuna alkava yötissivierotus ajaneekin äidin nukkumaan toiseen huoneeseen, mutta lopputulos taitaa olla kaikkia miellyttävä kokonaan nukuttuine öineen. Ja kunhan saadaan yöt kuosiin, saa isoveli vihdoin pienemmän heidän huoneeseen nukkumaan. Ja kun tissistä luovutaan kokonaan, saa mummu poikaset yökylään. En tiedä kuka odottaa tätä kaikkein eniten, luultavasti kaikki osapuolet yhtä paljon.

Vajaa vuosikas osaa uskomattoman paljon pienestä iästään huolimatta. Autot pörisee, koirat haukkuu, possut (ja muut eläimet) röhkii, vieraille vilkutetaan heipat, illalla lähetetään isovelille lentosuukot (nyt jo käsi mukana!), nokkamukista juodaan itse, sormilla syödään, musiikin tahtiin hytkytään, laulun mukaan lauletaan. Aika taitava jo.

Vaikka puhetta ei kuopuksesta kovin vielä irtoa, osaa hän silti tehdä itsensä kuulluksi. Ölinä, älinä, mölinä ja muut yhdessä kiljumisen ja käsillä osoittamisen kanssa saa kyllä pojan tahdon selville. 

Kysymykseen 'missä olet?' vastataan 'tääää(jä)'. 

Piiloleikissä osataan sano kurkusta 'kukkkkuu', tervehtiessä nostetaan kättä ja sanotaan 'teee!'.

Kaikki mitä ei osata vielä sanoa on 'tuo' ja 'too'. Koira on nimensä mukaan 'ntu', tissi on tissi, ja äitiä ja isiä ei turhaan vielä lausuta vaikka osattaiskin. Isin korviin on kantautunut muitakin sanoja, mutta äidin kuullen ei kaikkea viitti uudelleen toistaa.

Mommy issues AKA escort-service

Mulle on nykyään tarjolla semmoinen vapaaehtoinen escort-palvelu. Seuraa saan pyytämättä, ja varsinkin kun vähiten sitä kaipaisin. 

Päiväuniajat poikien kanssa keskenään ollessa on nykyään sitä, että kun saan teen kuppiin ja istahdan sitä juomaan,niin jo itkuhälyttimestä kuuluu kutsuhuudot. Joskus toimii vaunujen heijaus, toisinaan olen saanut pienen miehen kainaloon sohvan nurkkaan. Joskus jatkaa uniaa, toisinaan taas ei. 

Toistaiseksi vielä esikoinenkin nukkuu päiväunet, ja saa minun puolesta nukkua vielä monta vuotta, eikä häiriinny pienemmän huudoista. Mun oma aika jää päivällä minimiin, mutta sitten taas yöt on mennyt siihen, että kuopus nukkuu 9-10tuntia putkeen. Joskus jatkaa vielä senkin jälkeen uniaan. Illalla omaa aikaa sitten on niin pitkään kuin uskaltaa valvoa. Aamut kun alkaa nykyään puoli seitsemän jälkeen. Tai aiemmin.

Päivällä tuntuu, että meillä on nyt kuopuksen kanssa joku VAIHE missä äiti on maailman ihanin ja yksin ei voi mitään tehdä. Varsinkaan, jos äiti aikoo tehdä yksin jotain! 

Eräänä iltana hoidin koiran lenkitykset iltatoimien aikaan. Huutohan siitä tuli kun äiti hylkäsi. Puurokin kelpasi vasta kun minä annoin.

Vessassa käynti on nykyään haastavaa. Ja sanoisinko, että luksusta silloin kun ollaan molemmat vanhemmat kotona. Minkäs teet kun oon niin ihana äiti, tsih. 

En tiedä onko uusien taitojen opettelu, ja ikä, tehneet nyt tämän vaiheen vai mikä. Sen tiedän, että pakko tästä on nyt nauttia! Onhan se hellyyttävää kun fanijoukko on kuin justinbieberillä konsanaan. Itkien kädet ojossa kulkisi tämäkin perässä - jos osaisi ilman tukea jo kävellä!

Kuva on epätarkka, mutta välittänee tunnelman. Rakkautta on ilmassa.