(m)ikä kriisi?

No niin. Nyt tulee tekstiä kolmenkympin kriisistä. Tai siitä, että sitä ei ole.
Ja miksi sitä ei ole?

1.kriiseilin esikoisen odotusaikana -ja vauva-aikana sen verran, että kolmenkympin kriisi tais mennä jo samalla?
2.ketä se kriisi auttaa?
3.musta tää 30+-ikä on vaan ihana. Saa tehdä mitä haluaa, ei tarvi salailla omilta vanhemmiltakaan mitään (tässä tapauksessa vanhemmalta, mikä keventää tätä kohtaa puolella, mutta kuitenki).
4.lauantai-illan voi viettää hyvällä omallatunnolla kotona sohvalla, tai vaikka lenkkeillen tuulipuvussa (muistakaa heijastimet!)
5.karkkipäivä voi olla milloin vaan (ja linjat kiittää!)
6.kavereiden mielestä en ole daiju, jos valitsen baari-illan sijasta saunaillan kotona. (tosin en kyllä keksi edes ketään kaveria, joka siellä baarissa olis...)
7.olen tarpeeksi aikuinen ja vahva valitakseni omat kaverini, enää ei tarvi mielistellä ketään.
8.tiedän oman arvoni.
9.tää nyt vaan on hyvä ikä. Olen löytänyt sisäisen rauhan, omia sanoja lainatakseni. Tuntuu että elämän pitikin mennä just näin. Ja näin on oikein hyvä. Nyt vaan nautitaan!

Sisäinen zenini kiittää kriisittömästä kolmenkympin elämästä.

Mutta jos joku nyt sattuu kysymään, niin olen 30-vuotias seuraaviin pyöreisiin asti ;)

Vähän vaan oon itkenyt.

Äitiys. Tuo maailman mullistava itkun tuoja. Pehmittää kovimmatkin naiset.

Vähän vaan oon itkenyt tässä viimeisen viikon sisään. Ihan vaan vähän. Vollottanut sillai kauniisti silmät päästäni ja itkenyt ilman, että edes tajuan. Ne kyyneleet vaan on tullut jostain. Hirrrveen kaunista. Yleensä nämä itkut on tullut iltasella, kun on taas yksi päivä mennyt ohi kotiäitinä oloa. Ihan kuin laskisin lopun alkua.

Kai tämä kuuluu tähän luopumisen tuskaan, että tässä tämä nyt sitten oli? Meidän kultaiset päivät kotona poikien kanssa. Ikinä koskaan me ei enää olla kolmestaan näin tiiviisti kotona kuin nyt on viimeiset reilu 1,5-vuotta oltu. Ja minä kun vielä lasken, että olen ollut kotiäiti keväästä 2011 asti, vaikkakin oikeasti olen ollut sen syksyn 2012 töissä..

Viikkoon on mahtunut paljon ihanaa. Tavallista arkea pääasiassa, mutta myös niiden mahtavien äiti-kavereiden treffailua keneen on tukeuduttu monta vuotta. Jos ikinä koskaan tulen saamaan lisää lapsia, toivon, että myös silloin tukiverkkooni kuuluisi niitä ihmisiä jotka myös ovat samassa elämäntilanteessa.

Vuosien aikana olen itse kasvanut eniten. En ole enää se sama tytön hupakko, joka ei paljon huolta huomisesta kantanut. Musta on tullut äiti. Emo, joka huolehtii poikasistaan. Minusta on kasvanut aikuinen nainen. Vastuullinen vanhempi. Parempi vaimo. Kivempi ihminen ehkä?

Olen tehnyt listaa asioista mitkä täytyy hoitaa ennen ensi viikkoa.
Ostanut tutteja ja vaippoja lisää,  hommannut uuden unipupun.
Luvannut myös esikoiselle samanlaisen, jotta uni tulisi hänellekin.
Olen perkannut pienimmän vaatteita kirppiskasaan.
Ajatellut kumppareiden tilanteet, lisännyt listaan 'lenkkarit esikoiselle'.
Miettinyt miten aloitus päiväkodissa menee, kun ekat päivät alkavat jo niin aikaisin.
Käynyt läpi päässä kuviot niille päiville kun vien lapset. Kun haen lapset. Kun ollaan ilta kotona kolmestaan.
Ostanut kaupasta puolivalmiita ruokia pakastimeen, jotta ruuan laitto ei vie yhteistä aikaamme illalla.
Pyöritellyt lihapullia pakkaseen.
Ostanut itselleni kukkia kuistille.
Melkein itkenyt kotiäiti-kollegan muistaessa pienellä lahjalla.
Miettinyt blogin tulevaisuutta, ja päättänyt että jatkossa -kuin nytkin- oma hyvinvointi ja jaksaminen menee blogin edelle. Ja lapset menee kaiken edelle.
Päättänyt, että kuvaton postauskin on itselleni mukavampi muisto, kuin ei ollenkaan.
Harmitellut, kun en kuopusta odottaessa jaksanut paljoa bloggailla.
Muistanut kuinka se työssä käyvän äidin osa on rankka.
Päättänyt jaksaa, mennä ajoissa nukkumaan, ja pyytää lapsenhoitoapua aina kun siltä tuntuu.
Sitten oon vähän itkenyt kaikkea viimeistä mitä tällä viikolla on ollut. Paras taisi olla se viimeinen kauppareissu arkena koko perheen kesken.
Että on sitä vähän itketty. Sillai nätisti ja vuolaasti kyyneleitä pudotellen.

Mitä kuuluu Marja-Leena?

..aim sori.

Täällä se tämäkin blogi tönöttää ylhäisessä yksinäisyydessään, eikä sitä kukaan muista. En minä, eikä kommenttilaatikko.. :D

Arki soljuu eteenpäin tasaisen varmasti, syksy lähenee, vaikka kesäkään ei ole vielä alkanut. Ajatukset on pitkälti syksyssä, että meinaa unohtua kaikki ihanat jutut mitä tässä on ennen sitä. Nuuskin vain poikieni hiuksia, halaan ja pussailen. Muistutan kuinka ovat ihania. Nämä hetket ei ikinä enää palaa. Meidän viimeiset hetket kotona kolmistaan.

Syksy tuo aika isoja muutoksia meidän perheeseen. Sitten meitä on kaksi töissä käyvää vanhempaa, kaksi työn uuvuttamaa (oikeasti se ei ole työ, joka uuvuttaa, vaan se nukkumaan menon vaikeus. You know), sekä kaksi uuteen paikkaan nakattua lasta.

Ajatukset on siis pääosin syksyssä, että ei osaa oikein edes kertoa tästä hetkestä. Mietin jo minkälaisen repun hommaan erikoiselle. Mietin, että ostoslistaan täytyy lisätä ainakin kumisaappaat repun lisäksi. Ehkä myös tossut ja jarrusukkia. Vesipullo, jos elokuussa on vielä lämmintä. Onkohan kintaita ja lapasia riittävä määrä? Mitkä unikaverit viedään päiväkotiin?

Mietin, että töiden jälkeen ajan uimahallille niinä päivinä kun ei tarvitse hakea poikia hoidosta. Tai, että pyöräilen töistä kotiin kymmenen kilometriä aamun autokyydin jäljiltä. Saan kuunnella työmatkat radiota rauhassa, nauraa aamulypsylle, ja myöhästyä töistä kun en malta nousta autosta kesken juttujen.

Odotan, että saan ihanat työkaverit. Ja pelkään, että en saa. Painajaisunet ovat jo alkaneet. Pomoa en jännitä, sen tiedän olevan mainio tapaus.

Paljon on siis mielen päällä. Ajatukset tulevassa, ja elämä hetkessä.

Blogin tulevaisuuskin on ollut mielen päällä, ja paljon. Aikaa ja halua ei meinaa riittää nytkään, syksyllä vielä vähemmän. Tuntuu, että asiat vaan toistuu joka kerta samoina. Tylsinä. Ystävätkin jäävät välillä vähälle huomiolle, mistä riittäisi aikaa blogillekaan.

Paljon on siis ajatuksia mielessä, niistä kertominen vain on nyt jossain muualla kuin blogistaniassa.

Syksyä odotellen siis nyt nautitaan kesästä! (ja blogia päivitellään silloin kun ehtii :))

Arkisia ajatuksia [VIIKKO PAKETISSA]

Mä löysin inspiroivan blogin. Vähän semmoisen mitä lukiessa tulee niin paljon kaikkia ideoita, että oksat pois. Uusimmassa Kotivinkissä oli juttu ihanasta "kattohuoneistosta", ja jutun lopussahan oli sitten toki linkki asunnon omistajan blogiin. (näitä lehtijuttua blogeista on nykyään vissiin ihan kiitettävästi. Sinänsä ihan kiva, että löytää sitten niitä ihania blogeja itekin, sit taas jos on jo vanha tuttu blogi itelle, ni lukis lehdestä mielellään jostain muusta.) Siinä minä päiväteetäni ryystin ja surffasin hänen blogiaan läpi, NIIN IHANA.
Kurkatkaapa tänne. Tykkäättekö?

Mutta siis tuosta ihanasta blogista inspiroituneena piti tulla asiasta teille vinkkaamaan ja jakamaan muutamat arkiset kuvat meidän männä viikolta. Taudit alkaa olemaan pikkuhiljaa selätettynä, töissä oon käynyt yhtenä päivänä (keikkaa pukkaa, you know) ja onpa mun syksykin saanut vähän lisää vihreää valoa töiden suhteen. Nyt vaan jännään, että miten, missä ja kenen kanssa saan olla töissä. Että kyllä se jalan tunku sinne oven rakoon aina on näköjään kannattanut, ja hommien hoitaminen myös. Ei tuu työnantaja ainakaan katumaan, kun mut palkkaa, se on varmaa se.

Kuopuksen lempipuuhaa nykyään. Menoa ei hidasta vaikka keinulla on vedetty kumoonkin, ja kunnolla (siinä voi kato jopa seistä ja keinua..).

Miten ihmeessä saan jopa helmililjan kuolemaan?! Miten sitä pitäs hoitaa? Vai tarviiko sitä edes hoitaa? Olis ihana kasvatella kaikkia tomaatteja sun muita kesäksi, mutta kun en oo saanu aikaseksi ostaa siemeniä ja multaa, ni taitaa jäädä haaveeksi. Ja tulos on silti varmaan sama, laitto niitä kasvamaan eli ei, heh heh.

Meidän nuorin imurin heiluttaja. Mulla on asiat hyvin nykyään, ku mulla on KOLME omaa imuroijaa. Ei tarvi ite vaivautua, se kun on ehkä yks inhottavimmista kotitöistä ikinä.

Nukke-vauva (tää on siis nuken nimi) on saanut pitkästä aikaa hoivaa. Tästä on ollut tulossa juttua jo pidemmän aikaa, mutta odottaa edelleen tulemistaan...


Ja NYT mä jatkan hetken tätä kaaoksen taltuttamista työhuoneesta, kunnes joku herää päiväunilta ja aletaan tekemään lähtöä synttärijuhliin. SOMMORO.

Stay at home, moooooom!

Viime viikkojen aikana olen monta kertaa miettinyt tätä äitiyden ja työssäkäymisen yhteensovittamista. Pyöritellyt tunteita puolin ja toisin, katsellut asiaa monelta kantilta. Vielä en siis ole palannut "lopullisesti" takaisin työelämään, mutta pientä puskemista sinne oven rakoon olen tehnyt. Itselle on tehnyt todella hyvää olla välillä muissakin maisemissa, antaa ne ohjat kotona miehen käsiin, ja aamulla vain huolehtia itsestään. (Ja jotenkin ne aamut, jolloin töihin meni auringon noustessa pikkupakkasessa, olivat jotenkin hirveän ihania. Siinä lähti päivä käyntiin ihan oikeasti.) Kotona hommat on silti pyörinyt kuin ennenkin, pyörittäjänä vaan on ollut isi äidin sijasta.

Ekalla työviikollani olin ihan varma, että kenenkään äiti-ihmisen ei koskaan kannata lähteä töihin. Tai ainakaan, jos lasten iät on siinä yhden ja kolmen tienoilla.. Kuopus oirehti roikkumalla illat ja vapaa-ajat minussa, tarkistamalla etten karkaa mihinkään hänen tietämättään. Esikoinen riemastutti yöhuudoillaan ja kiukuttelulla päiväsaikaan. Mulla itellä taas voimia vei "uuden" oppiminen, vaikka mitään uutta ei varsinaisesti tarvinnut opetellakaan. Ja toki se nukkumaanmenon vaikeus pysyi vaikka töissä kävikin, heh.

Vapaa-aikaa kutsuisin ennemmin kotona pyörähtämiseksi. Olin päivät töissä, illalla ehdin olla hetken poikien kanssa, sitten alkoikin jo iltapuuhat. Ei siinä kamalasti jäänyt aikaa pojille. Saati nyt parisuhteelle. Kun pojat oli saatu nukkumaan, ja esikoinenkin oli vessa-jano-rumbansa päättänyt, niin halusin lähinnä vain olla. En keskustella tai puhua lapsista. (tässä kohtaa ymmärrän nyt sitten paremmin miestäni, kun hän on nyt palannut takaisin töihin isäkuukaudelta) 

Vielä ennen tätä muutaman viikon työrupeamaa olin ihan varma, että työssäkäyvänä olen ihan erilailla aktiivinen harrastusten suhteen kuin näin kotona ollessa. Ennen töiden alkua panikoin myös, että entä jos en enää olekaan kotiäiti ennen syksyä, kuka tekee kotona nämä hommat mitä aioin tehdä jo esikoisen vauvavuotena? (nyt oon ottanut sitten näissä  hommissa joitan osioita jo kiinnikin, ihan vaan koska syksy tulee liian pian..)

Ehkäpä näin parin viikon kokemuksella en voi sanoa miten se sitten menisi noiden harrastusten kanssa. Meillä oltiin koko aika enemmän tai vähemmän sairaana, ja töiden loppumisen kunniaksi 2/4 meidän perheestä oli lääkekuurilla. Luotan, ja uskon, että kun menen OIKEASTI töihin, pojat menevät hoitoon, ja arki rullaa, niin aikaa löytyy ennen pitkää myös niille harrastuksille. Olenpa myös kuullut semmoisenkin, että töihin palattua sitä on kotona tehokkaampi kun aikaa on vähempi niille kotitöille ynnä muille. Ehkä sitä on sitten tehokkaampi myös yhteydenpidossa ystävien kanssa. Nyt tuntui, että ystävät jäi aikalailla unholaan, kun sen vähäisen vapaa-ajan vei omat pienet himatuikut.

Muutaman viikon työura (tsih) oli äärettömän piristävä. Sain vahvistusta sille mitä haluan tehdä, ja sille että tämän homman osaan todella hyvin. Olkoonkin niin, että kohdalle osui aivan mahtavat työparit ja yhteinen huumori osui kaikkien kanssa yksiin, mutta tuota työtä minä haluan tehdä. 

Että syksyä odotellessa, sitten mä meen ihan prona johonkin ihanaan työpaikkaan ja olen niin reipas, että! 

Aika helmi maaliskuu.

Lumet on lähes sulaneet, aurinko paistaa ja olo on kuin toukokuussa. Uusi ja tuleva kihelmöi, samalla mietityttää ja arveluttaa. Asioilla on tapana järjestyä, ja nytkin on iloinen mieli siitä, että jälleen se olin minä keneltä kysyttiin mahdollisuuksia tulla töihin, eikä toisin päin. Jossain asioissa onnistun siis paremmin kuin hyvin ja osaan hoitaa hommani niin, että minut muistetaan myös muutaman vuoden poissaolon jälkeenkin. 

Kotona on aika helmeä. Mitä nyt mies seuraa vähän turhankin tiiviisti uutisia maailmalta, ja minä vilkkaalla mielikuvituksella näen jo itseni sotaleskenä. Huspois ne ajatukset siis! 

Esikoinen oppi reissussa uusia tapoja ja leikkejä. Tavat eivät välttämättä ole niin positiivisia, mutta varmasti ikään kuuluvaa kuitenkin. Joskushan näiden idiotismien piti rantautua myös meille. Tekemisen ja kokemisen kauttahan tätä elämää opitaan.

Hitiksi on osoittautunut serkkujen kanssa opittu piilo-leikki. Aivan paras! Mulla itsellä on ollut AINA ongelmia olla piilossa, naurattaa niin kamalasti kun toinen etsii. Mutta hauskaahan tämä on. Koko perheellä on tätä leikitty. Esikoinen kertoi eilen taktiikkansa ja se meni kutakuinkin näin "minä lasken tässä, yksi-kaksi-komme, ja sitten minä kulkkaan mihin isi meni". Todellisuudessa menee juuri noin, tosin hän laskee sujuvasti viiteen tai seitsemään, sen jälkeen mutisee ja huutaa lopuksi la-la-laa-tullaan! Aivan huippu jätkä. 

Jos taas etsintävuorossa on äiti tai isi, muistetaan piilopaikasta (joka voi olla myös etsijän välittömässä läheisyydessä) huutaa "TÄÄLLÄ!" ja pompata parhaimmassa tapauksessa pystyyn ennen kuin etsijä on liikkunut mihinkään. Pääasia tässäkin taitaa olla, että leikitään yhdessä ja kaikilla on kivaa. Tätä nykyä voi muuten olla varma, että myös vieraat pääsee tätä leikkimään. Ja onpa mummikin leikkinyt tätä poikien kyläillessä. 

Mutta niin. Arki on tätä nyt. Ja ihan kohta se taas muuttuu. Musta tulee ainakin hetkeksi työssä käyvä äiti. Mitä ne semmoiset sitten ehtiikään enää tekemään?!

Juna kulkee taas?

HAHA, heti oon täällä kun jään yksin kotiin. Vaihtoehtona oli lähteä anoppilaan, mutta aamun kyläilyjen (etelän hetelmät on täällä, JEE!!!!!!!) ja reissun jälkeen olo oli semmoinen, että halus olla ihan vaan YKSIN. No ja mitäpä se äiti-ihminen tekee yksin ollessaan? IKÄVÖI lapsiaan. On se tämäkin hommaa. Kun ne (lapset) on kotona, sitä ajattelee, että ei saa aikaiseksi mitään. Sitten kun lapset on pois, niin tuntuu että ei edelleenkään saa tehtyä mitään kun vaan odottaa milloin toiset kotiutuu. HUH. Ihan pöljää.

Olo on aika harmaa ja mietteliäs. Tekis mieli tehdä oman itsensä ja kropan suhteen enemmän kuin on tullut tehtyä. Pullaa leivoin eilen ja sehän on maistunut. Nyt syyhyttäis mennä juoksemaan, eilenkin kävin puolisen tuntia hölköttelemässä. Ja ei kai tähän auta kuin vain ottaa ja lähteä, tuskin ne jalat liikkuu kotona kökkimällä.

Että ei kun juna kulkemaan taas. Taitaa tästä blogistakin tulla tämmöinen ajatusten tyhjäämispaikka ;)

Sosiaalinen ähky.

Sosiaalinen ähky. Sosiaalinen ylikuormitus. Kysymyksiä miksi ja minkä takia. Ja ekana karsitaan blogista.

On ollut ihan huippu isäkuukauden alku! Eka oltiin kaksistaan yks yö, sitten hengattiin viikko kotona omalla porukalla ja reilu viikko sitten startattiin auto kohti etelää ja serkkuja. Viikonloppu meni nopsaan tätilässä Hämeessä, siitä sunnuntaina vaihdettiin serkun vastusteluista (") huolimatta toisen tädin nurkkiin. Vauhtia ja ääntä piisasi koko viikon! 

Esikoinen leikki viis vee serkun kaks, ja kuopus sai 11-vuotiaan serkkutytön varaäidikseen. Minä neuloin yhdet villasukat loppuun (se todellinen viimetippa taas), illalla valvottiin liian myöhään ja lähtöä edellisenä yönä ei kukaan meidän perheestä nukkunut oikein hyvin. 

Kotia lähtiessä auto oli tupaten täynnä, mutta niin vain me mahduttiin. Haettiin vielä koira kotiin matkan varrelta, ja yöksi kotiin. Ja näin parin yön perusteella on se kotona olokin taas maistunut! 

Reissussa ei tullut käytyä lenkillä/kävelyllä muuta kuin yhtenä päivänä ulkotapahtumasta "kotiin". Vaate -ja kenkävalinnat mukaan kun olis voinut olla vähän keväisemmät...

Ens viikko vielä ollaan koko perhe koossa, sitten alkaa taas erilainen arki, kun minä koitan miltä maistuu käydä töissä. Olo on asian suhteen samalla kihelmöivä, mutta levollinen. Työpaikka on jotensakin tuttu, hommat hoidetaan kuin ennenkin ja jatkoakin on jollain tapaa mahdollisesti luvassa jossain vaiheessa. 

Että tämä mun sosiaalinen ähky otetaan vähemmäksi somesta. Kirjoittelen siis jatkossakin silloin kun siltä tuntuu, samoin kuin instagram on välillä lepotilassa. Elämä on nyt aika sosiaalista muutenkin, joten siksi täällä ollaan aika hiljaista tyttöä välillä. Menee mielenkiinnot ihan muihin juttuihin. Ja ainahan sitä voi yksin turinoida muutenkin kuin internetin syövereihin. Palataan asiaan siis kun aika on oikea :)

Jotain maagista.

Tiedättekö sen tunteen, kun arki alkaa ja etukäteen kaikki vähän ehkä mietityttää, ja sitten kun se arki onkin päällä niin kaikki vaan lutviutuu? Että ei enää mietitytä ja kaikki sujuu omalla painollaan, ihan niinkuin ennen. Siltä musta tuntuu nyt. Että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Esikoisen kiukuttelut vie toisinaan aika paljon mehuja, mutta joku käsikirja kai tuohon poikaan pitäis tehdäkin, että hommat menis sutjakkaasti joka kerta. Väitän, että kun osaa käsitellä oikein, ja ei lähde itse mukaan höpötyksiin, saa enemmän hyvää aikaan. Silti ne ulos pukemiset on lähes joka kerta* yhtä showta ja hyppimistä paikasta toiseen, uhkailuja ja hammasten kiristelyjä. Kuulostaako tutulta? Ja tämä lähes poikkeuksitta joka kerta. Ei ole väliä vaikka kuinka määränpää olisi sellainen jee,nyt me mennään sinne, niin silti vaatteiden laitto on kuin makaronia pukisi. Keitettyä. Ja yleensä pukijalla on vähintään kainalot märät pojan ollessa valmis, että ala siinä sitten leppoisin mielin pukemaan toinen samanlainen, ehkä jopa astetta (tai sataa) äänekkäämpi. 

Mutta tämähän on vain yksi pieni paha tässä elämässä, ei auta marista. Pyyhin vain enimmät hiet otsalta (ja kainaloista) ja ulostaudun lasten kanssa pihalle.

Arjen sujuvuus on löytänyt myös sisäisen zeninsä meidän pojista. (Nyt ei puhuta ulos pukemisista..). Päivät sujuu aika lailla aina samaa rataa. Joskus irrotellaan ja poiketaan arjesta, mutta viimeistään iltapuuhat toimitetaan samalla kaavalla kuin aina. Unikoulun ja poikien saman katon alle muuton jälkeen aamut ovat olleet välillä aikaisia (mulle). Miehen ollessa kotona aamulla on aamut jaettu tasan milloin toinen saa jäädä nukkumaan. Nyt sitten parina aamuna on miehen töihin lähdön jälkeen nukuttu poikien kanssa vielä kahdeksaan, yhdeksään. Tänään lopettelimme aamupalaa puoli yhdentoista aikaan ja ennen yhtätoista naureskelin mielessäni, että kohtahan tuo olisi jo ruoka-aika. Eli lisää vaan näitä aamuvuoro-päivien pitkään nukuttuja aamuja, on lähempänä sitten se kun ollaan taas kaikki yhdessä ilta kotona. (Ei, me ei syöty yhdentoista aikaan kuten yleensä, söimme sitten kun tuli nälkä)

Ja mistä se hyvä olo nyt mulla niin kumpuaa taas tähän arkeen? 

No vaikkapa just noista pitkään nukutusta aamuista (edelleenkin mulla on vaikeaa mennä "ajoissa" itse nukkumaan. Tarvin sitä omaa aikaa illalla. Vaikkakin sitten lojumalla siellä sohvan nurkassa.), perheen kesken vietetyistä hetkistä,
omista hetkistä,
vaikkapa siitä että kävimme esikoisen kanssa kahdestaan ulkona "ison tien vallessa" kävelyllä, tutkittiin pimeässä koiran juoksutus-paikkaa ihan vaan koska "voijaan me mennä sinne. Mullahan on tämä otsalamppu!",
tai ihan vaan siitä että olen saanut pääni moodattua siihen asentoon, että ne tekemättömät työt odottaa vaikka niitä ei koko aikaa miettisikään.
Niin ja onhan ne nämä päivätkin aika valoisia jo.

Että semmoista. 

Ja ajatelkaapa, mä yritän nyt nauttia näistä päivistä kotona, koska havahduin yksi aamu siihen, että ensi talvena en todennäköisesti näe päivänvaloa kuin viikonloppuisin. (No joo, on töissäkin ikkunat) 

Että on tässä kotona olossa puolensa.
Sanoinko muuten, että ihana tuo aurinko. Ihana kun on valoa!

*tänään sitten kun päivällä tän tekstin kirjoitin ja iltapäivällä ulkoiltiin,

kaikki sujui kuin rasvattuna!

ÄÄNI RATKAISEE.

Kun herää aamulla kuuden jälkeen nyyhkytykseen ja mua pelottaa -lauseisiin, niin voi olla varma, että homma ei enää siitä tainnu unten maille. Herätys on ennen seitsemää ja koko komppania on pystyssä. Siinä sitten sängyssä pyöriessäni täysin virkkuna (mene sinä vaan nukkumaan -lauseiden jälkeen), mietin voiko vilkas mielikuvitus periytyä. Ainakin olen koittanut olla tartuttamatta tyhjänpäiväisiä ajatuksenjuoksujani lapsiin, mutta kyllä tää vähän näyttäis siltä, että vaikka ei periytyisi, niin kulkee se ainakin suvussa. Ja kun ne äänet nyt vaan saa sen mielikuvituksen laukkaamaan, myös kaks ja puolivuotiaalla.

Eli herätys vaan jatkossakin vaikkapa niihin lumiauran kolahduksiin tai aikaisin aamuvuoroon lähtevien naapureiden autoihin. Tämä on vielä pientä.

Että eipä mulla muuta.

Kuvat eiliseltä illalta. 

Testailin kameraa. 

Kyllä meistä vielä joskus ihan kaverit tulee.

L L A A (loma loppuu, arki alkaa)

Viimeisiä vapaita vietellään koko perheen kesken, ja vähän jo puntti tutisee tulevien viikkojen takia. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä vain olen tottunut liian hyvälle nyt kun on ollut husbandikin koko ajan kotona. Joka toinen aamu on ollut mun vuoro nukkua, joka ilta on vietetty edes vähän laatuaikaa, on tehty koko perheen kesken kivoja juttuja, olen päässyt liikkumaan (vaikka tekosyitä kyllä löytyis aina). Semmosia pieniä arkisia juttuja, jotka kuitenkin on niin isoja ja antaa vapauksia ihan erilailla kuin se arki, jota pyöritetään vuorotyön mukaan.

Eilen minä laitoin ekaa kertaa pojat nukkumaan muuton jälkeen. No, höpöksihän se meinas mennä. Kuopus riekkui pystyssä jo ennen kuin lähdin huoneesta, esikoinen tuli kerran pissalla käymään (pissattuaan jo vaippaan) ja toisenkin kerran hiippaili virnuilemaan vessaan ja hihittelemään yksinään, että tulin käymään pissalla. Suurin rangaistus tämmösestä hipparoinnista on sitten se että ovi ei jääkään isolle raolleen vaan vedän sitä kiinnimmäksi. Eli todellisuudessa noin kymmenen senttiä enemmän ja valo vähenee huoneessa, mutta ei lopu. Aika rankkaa varmaan pojille, kyllä.

Mulla varmaan iskee paniikki viimeistään ensi viikolla. Kuopuksella on synttärit ja suunnittelemani koristeet on tilaamatta (ennen on kyllä pärjätty ihan hyvin ilman tai markettikamoilla..), leipomukset leipomatta - ja jopa suunnittelematta. Päiväuniaika on edelleen aika minimaalinen, illalla taas oon aikalailla vaan valmista kauraa sohvan nurkkaan. Ja sielläpä ne illat oikeastaan meneekin. Viisaampi varmaan ottais jonkun kirjan tai käsityön, lukisi tai tekisi vähän keskeneräisiä juttuja eteenpäin, vaan minä se vaan istun puhelin kourassa illat sohvalla ja surffaan netissä. Kyllä se on tärkeetä hommaa se. Ja kaikille nyt tiedoksi, että se netissä surffaaminen sisältää myös kavereiden kanssa yhteydenpitoa ja viesteihin vastaamista ;) 
Sitten on ne kaikki ohjelmat mitä pitää seurata. Vanha tv-addikti on saanut kyllä aika hyvin karsittua mitä katsoo, mutta esimerkiksi eilen lisäilin netflixin omalle listalle vaikka ja mitä elokuvia. Yksin katsottavia ja kahdestaan katsottavia. Voi huh. Tilannetta ei tietenkään helpota, että nyt kevättä kohti tv-kanavatkin taas alkaa lisäämään vaikka mitä kivoja sarjojta, joita mun on vaan ihan pakko tallettaa ja täyttää sillä digiboksia.

Synttäreitä varten olen alustavasti miettinyt seuraavanlaisia tarjottavia; täytekakku (maidoton, äiti saa auttaa ;)), juustokakku, muffinseja, tikkareita lapsille, keksejä, gluteenittomia juttuja, tortillapiirakan ohjeesta sovellettuna pizzaa (eli piirakkaa eri pohjalla).. Lisäksi pitää miettiä onko kaikki ruokarajoitteiset huomioitu niin että olisi edes kahta erilaista syötävää. Huomiseen kauppalistaan siis saa lisäillä jo leivontaan tarvittavia juttuja, niin päästään esikoisen kanssa leipomaan. Hän jo ilmoitti yksi päivä että sinä äiti olet hyvä leipuri, kun taisin paistaa kananmunia ruuaksi.

Yksi maidoton ja gluteeniton herkku voisi olla myös nämä rockyroadit. Voin tilalle margariinia ja katsois päälle laitettavat karkit niin että eivät sisällä maitoproteiinia eikä gluteenia. Niin ja suklaa vain pandan tummaa suklaata, näissäkin pitää olla tarkkana. Laitan muuten tuon tortillapiirakan ohjeen tulemaan, jos se nyt jotakuta alkoi kiinnostamaan. Ja nyyyyt menen tekemään jotain muuta kuin naputtamaan tätä tietokonetta..


Kuinkahan monta kuvaa voi laittaa yhteen postaukseen kuudesta palasta rockyroadia...

Uutta pukkaa.

Viimeisen vuoden ajan olen kyllä koko ajan tullut varmemmaksi ja onnellisemmaksi siltä, että tämä elämä on tarkoitettu menevän just näin. Se, että välillä vastustaa, tekee vain elämän ihanista hetkistä ihanempia. Se, että välillä käydään tunteiden aallokossa pohjamudissa asti, selkeyttää vaan sitä, että ne hyvät asiat elämässä on just oikeita mitä pitää vaalia jatkossakin.

Viime vuosi oli ihan äärettömän ihana. Sain olla koko vuoden kotona lasten kanssa. Uudenvuoden aattona iltapuuropöydässä lausuinkin kiitokseni ääneen pojilleni. Ensin kuopukselle, kiitos että olet ollut minun poikani, sinuun on ollut ihana tutustua. Heti perään kuului toiselta puolelta ennen kuin ehdin sinne kiitelläkään, kiitos kun oon ollut sinun poika, olen ihana. Ei näitä vaan voi olla rakastamatta!

Vuosi sitten odotettiin jo kovasti milloin pikkuveli syntyisi. Kun hän vihdoin kuun loppupuolella syntyi, tuntui kuin joku olisi kääntänyt ajan kulkemaan tuplavauhtia. Vuoden ensimmäiset kuukaudet jännitettiin milloin vauvalla alkaisi yörallit, tulisiko koliikkia. Voiko näin hyvä onni käydä, että äiti ei koe oloaan väsyneeksi aamulla herätessään vaikka kotona on kaksi alle 2-vuotiasta pientä? 

Kaiken kaikkiaan ollaan päästy aika helpolla kahden pienen kanssa. Loppuvuotta kohti lisääntynyt väsymyskin on ollut vain ja ainoastaan itse aiheutettua, sitä kun ei vaan osaa alkaa ajoissa nukkumaan. 

Nyt kun uusi vuosi on alkanut, voi alkaa pikkuhiljaa suuntaamaan katseen tulevaisuuteen. Kaikkeen siihen, mitä edessä olevat ruuhkavuodet tulevat meille tarjoamaan, mitä kaikkea itse haluamme unelmiemme eteen tehdä, mitä saadaan pyytämättä. Sitä ennen aion nauttia näistä hetkistä kotona. Siitä kun miehen vapaapäivinä olemme kaikki kotona. Siitä, kuinka hullunhauska perheemme osaa ottaa ilon irti pienestä musisoinnista kynsien leikkuun yhteydessä. Melkeinpä voisin kyyneleenkin tirauttaa elämän ihanuuden vuoksi, mutta sittenhän en näkisi tätä kaikkea. Tyydynkin vain ihastelemaan perhettäni välillä ulkopuolisen silmin ja totean vanhan neuvolatätimme sanat mielessäni 'te olette ihana perhe'.

Ihanaa alkanutta vuotta!

Tiistain turinat. [tosi hyvä otsikko!]

Välillä sitä ottaa etäisyyttä asioihin, kun ajattelee, että ilman olisi parempi. Sitten kuitenkin huomaa olevansa vähän mieli maassa ja allapäin kun rutiinit onkin rikkoutuneet eikä enää olekaan sitä jotain osa-aluetta elämässään. Joskus taas käy niin, että huomaa olon olevan keveämpi kuin aiemmin, ja se tehty ratkaisu olikin hyväksi.

Tällä erää huomasin, että vaikka kuinka yritän välillä olla ilman toisten blogien lukemista, niin se sisäinen rauha ja hyvä olo tulevat kuitenkin takaisin kun pääsen lukemaan näitä toisten elämien jatkokertomuksia. Vaikka ikinä ei olisikaan edes tavannut, saati edes lähemmin tutustunut, lukenut vain jonkun toisen blogia, niin jollain tapaa niistä samanhenkisistä tai samassa elämäntilanteessa olevien blogeista tulee tärkeitä. En tiedä kuulostaako tämä nyt ihan oudolta, mutta samalla näissä on jotain mystiikkaa, kun saa keksiä loput blogien taustoista. (on ne halavat huvit, kyllä!)

Joskus sitä sitten pohtii myös että mitähän ne muut miettii minusta tämän blogin perusteella. Toivon kovasti, että ainakaan juttujen taso ei olisi laskenut. Ja että näitä diipadaapoja jaksaisi lukea loppuun. Pysyisin jutun juuressa, enkä alkaisi rönsyilemään tekstissäni (niin kuin in real life on pahastikin tapana). 

Joskus olin hyvä äidinkielessä, nykyään kirjoittelen ihan vain omaksi ilokseni, enkä välitä niinkään kieliopista ja pilkku-virheistä. Yhdyssanat koitan sentään saada jotensakin oikein, on inhottavaa lukea tekstiä missä yhdys sanat on kirjoitettu erilleen. 

Tällä hetkellä blogin kirjoittaminen elää vuoristorataa, mietin ihan liikoja taas mitä tänne kirjoittelis. Loppujen lopuksi ne jututhan on itselle muistiin, niitä on aina mukava jälkeenpäin lueskella ja päästä takaisin niihin fiiliksiin mitä tekstiä kirjoittaessa on ollut. 

Mutta sitä minä vaan, että täällä minä olen. Elämä on aivan äärettömän ihanaa, samalla on haikeutta ilmassa kun meidän vauvavuosi alkaa olemaan lopuillaan. En tiedä saanko aikaan mitään kuukautispäivitystä kuopuksesta, ajatuksena olis sentään jotain laittaa muistiin. Vauvakirjaankaan en ole viime aikoina saanut mitään kirjoitettua... 

Vielä semmoinen itselle muistiin, että lue ne vanhat blogitekstit mitä rustailit kun esikoinen oli vauva. Ystävän ekan vauvavuoden vaikeudet ja tuntemukset voi tuntua hyvinkin läheiseltä kun luet mitä itse olet kirjoitellut. Ei se helppoa ollut, mutta kohta sitä on selvitty kahdesta vauvavuodesta. Wau.  

Tunteet purkkiin.

Jos tunteita sais purkkiin säilöön, säilöisin ainakin nämä;

..kun miesväki on ollut illan pois ja tulevat kotiin iltapuuhiin. Pienimmälle ei maistu puuro,eikä mikään ole hyvin. Vain äidinmaito kelpaa. Se tunne, kun annat tissin jälkeen pojalle puuroa, ja ymmärrät, että hänellä oli vain ikävä äitiä.

..kun saat päivästä väsyneenä käpertyä kainaloon. Se tunne, kun toinen rutistaa sua, ja tiedät olevan ainoa.

..kun pienempi nousee polvilleen duplo-laatikkoa vasten ja keikkuu, isompi tulee halaamaan ja rutistamaan pienempää, sanoo "minä lakastan sinua, unia" - ja pyytää perään saada pikkuveljen syliin. Se tunne, kun isoveli pitelee rakastavasti sylissä pienempää ja tokaisee "nyt meistä pitäs ottaa kuva". Ei tarvitse, tämä hetki jää muistiin muutenkin. Ja kun äiti ei näe edes mitään, kyynelehtii vain sohvalla.

..kun huomaat mahtuvasi vanhoihin housuihin. Säästöä. 

Pupuksi pupun tilalle. [kasviksia lautaselle!]

Mikä siinä on, että aina tuo otsikon keksiminen tökkii. Tosi mielikuvituksellisia, hah. Ja miksi se pitää ensin keksiä, ja sitten vasta kirjoittaa.. noh.. Asiaan...

Toisilla on lihaton lokakuu, toisilla läskitön lokakuu (mulle se on mennyt kirjaimellisesti läskiksi!). Eli lihattomaan en ole edes yrittänyt lähteä mukaan, mutta läskittömään (=herkuton) yritin omilla säännöilläni.. Kunnes se meni läskiksi.
Tuo lihan vähentäminen, kasvisten lisääminen, ruokavaliossa on ollut työn alla kesästä asti. Iltapalaksi salaattia, ruualla kasviksia jne jne. Minä haluaisin viedä tätä ajatusta eteenpäin ja koitan, että edes kerran viikossa meillä oli kasvisruokaa.

Harmi vaan, kun tietotaito ei riitä niin ne on sitten tämmösiä;

Ylhäältä alas:
wokkikasvikset basilico-kastikkeessa, pinaattilätyt, kasvissosekeitto.

Ja koska nuorin saa turhan usein pelkkiä kasviksia, niin hänen versionsa tämän päivän "kasvissosekeitosta" on tämmöinen:

Nyt sitten KASVISSYÖJÄT apuja tänne päin!
Mitä pitää syödä, että saa kaiken tarpeellisen? Ja vinkkivitosia resepteihin vastaanotetaan myös. Myös kirjavinkit vastaanotetaan, olis kiva perehtyä tähän asiaan enemmän. Vaikka ei kokonaan alkais kasvissyöjäksi, niin olis kiva saada pohjatietoa aiheeseen. Onko tää nyt edes sinne päinkään tää mun yritys?

Mulla on muuten paljonkin kysymyksiä kasvissyöjille. Semmosia todellisia älynväläys kysymyksiä. (mitä sillon syödään kun tekee mieli meetvurstia (miehen mukaan kasvissyöjillä ei tee mieli metukkaa)? Mitä laitetaan tortilloihin? Entä minkälaista kasvispiirakkaa kannattaa tehdä (yks taivaallinen ohje on, ja sitä meillä on tarjolla juhlissa aina!)? Näitä nyt alkuun.)


Nyt meen näyttämään mun silmää lääkäriin. Luomi turvoksissa for no reason. Hienoa.
Ja lupaan muuten julkaista sen sairaala-postauksenkin. Juttelin tänään päivystyksen ihmisen kanssa, ja tulipa vaan tunne, että ei se turhaa ole jos julkaisen. Apuja varmasti monelle poikalapsen vanhemmalle. Mutta nyt sinne lääkäriin. MOI!

Poks, sanoi vauvakupla?

Kun on kahden lapsen äiti, ja toinenkin heistä jo hurjaa vauhtia kampeaa pystyyn, ei voi kuin todeta että vauva-aika alkaa olla kohta lopuillaan. Jotenkin ajattelen,että vauvan 1-vuotissynttäreihin on pitkä aika, vaikka todellisuudessa alle neljän kuukauden on vuosi vaihtunut uuteen ja meillä ei enää virallisestikaan ole vauvaa.

Tällä viikolla Ukkelsson (joo,olkoon nyt sitten vaikka hänen some-nimensä) on keksinyt vihdoin miten saada jalat kantamaan. Vielä selän suoristus ja enää uupuu jalkojen liikuttelu. Hurjan hauskaa on jo nyt, kun poikaa seisottaa. 

Viimeistään pojan kahdeksankuukautispäivän jälkeen olen herännyt tähän 'meillä ei ole kohta enää vauvaa'-asiaan. Lähipiiriini on syntynyt vauva. Heillä elellään nyt niitä ihania ensihetkiä uuden tulokkaan kanssa, vaaleanpunaiset lasit päässä tietenkin. Niitä, joita tulee aina muistelemaan silmäkulmat kosteana kun näkee vaikkapa nyt erilaisten äitien jakson lopun kun äiti saa vauvan ensi kertaa syliinsä. Tänään ei pelkästään silmäkulmat kostuneet, pääsi ihan vuolaat kyyneleet, kun istuin oma vauva sylissäni katsomassa ensimmäisen jakson loppua. Minun viimeinen vauvani ja minä sylitysten. Toinen siinä niin täydellisenä käsivarsillani. Ne muistot omista synnytyksistäni. Oih. 

Se vauvan saaminen syliin synnytyksen jälkeen on jotain niin sanoin kuvaamatonta. Se täytyy kokea, sitä ei voi selittää. Kun on kauan odottanut jotain hartaasti, ja kun sen sitten vihdoin saa. Oma lapsi. Tarviiko sanoa edes mitään? Ensimmäisellä kerralla olo oli enemmän utopistista, toisella kertaa sitä vain nautti. Kyynelehti, hymyili, leperteli ja ihaili. Vauva oli heti oma!

Lasten saaminen on herkistänyt minusta joitain puolia. Jo esikoista odottaessa itkin vuolaasti katsoessani synnytysohjelmia, nyt ne kyyneleet vain tulevat entistä herkemmin. Toisaalta taas äitiys on tehnyt minusta kovemman. En hyväksy sikamaista käytöstä, ja ravintolassakin uskallan antaa palautetta kylmästä ruuasta.  

Mutta se kupla. Kupla on kai puhjennut. Kyllä meillä eletään nykyään enemmän vain lapsiperheen arkea entä vauva-arkea. Ja jos kuplasta nyt jotain on jäljellä niin luulen sen katoavan viimeistään tammikuussa..

Vauva ei enää sido minua niin paljon kuin aiemmin, hän pärjää mummila-reissun hyvin ilman äidinmaitoa samoin kuin illan mummun kanssakin. Isoveljen pieneksi jääneistä vaatteistakin alkaa sopimaan ne, joita isoveli käytti yksivuotiaana.. Ja niin, kai se kupla toisella kierroksella on erilainen, kun vauvan ollessa viikon vanha kävin kaupassa yksin ja se ei tuntunut ollenkaan oudolta tai menolta uutena ihmisenä minnekään. Ekan kanssa se oli suuri saavutus ja tunne oli outo.

Kuopus, anteeksi, Ukkelsson on jo tolkku poika ja mukana menossa kuin isot miehet. Ja ne sen jutut! Ei kukaan kahdeksankuukautinen voi olla noin huippu jätkä. Eihän? Vai olenko vain unohtanut mitä noin pienet isot miehet jo osaavatkaan? (tällä viikolla on keksitty myös miten kontataan!)

Missä vaiheessa teillä huomattiin kuplan kadonneen? 

Hautuumaa.

Mun pojilla ei tule koskaan olemaan äidinisää, pappaa, keneltä voisi kysyä neuvoa tai pyytää apua. Jos elämä menisi niinkuin minä haluan, pojilla olisi rakastava pappa maan päällä eikä taivaassa.

Silti vaikka pappa ei olekaan tavattavissa käymme aina haudalla muistamassa ja sytyttämässä kynttilän. Vauva tosin ei ole tainnut vielä hautuumaalle edes päästä, esikoinen kun taisi käydä jo kuukauden ikäisenä.

Kuoleman asiat on viime kuukausina pyörinyt puheissa muutenkin. Kesän alkuun osui yhdet hautajaiset, ja siitä lähtien on vähän väliä keskusteltu esikoisen kanssa siitä kuinka laitettiin hiekkaa arkun päälle. Ihmiset vaan tuppaa menemään pienellä ihmisellä sekaisin. Haudatusta henkilöstä puhutaan nimellä, jota kantaa hyvissä hengen voimissa oleva nainen. Minun isäni ja mieheni menee myös pojalla sekaisin. Hieman hämmentyneenä hän kyselee onko isi haudassa ja kuka on sinun isi. Pikkuhiljaa opetellaan asioita elämästä ja kuolemasta.

Kulta,onks kaikki hyvin?

Meillä alkoi viikolla poikien kanssa muskari. Suuria odotuksia, anteeksi vain, ei muiden äitien suhteen ollut, koska olihan tämä sama homma nähty jo esikoisen vauvamuskarin aikaan.

Ulko-ovesta mentiin sisään yhdessä toisen äidin kanssa, yritin jutella. Ei suurempaa vastakaikua. Tunnille tuli vielä toinen äiti lapsiensa kanssa, puheliaampi, mutta huomasin että ei hänenkään kanssa ehkä sielunsiskoiksi tulla. 

Minä ehdin aikoinaan asua vaivaiset kolme kuukautta ulkomailla ja sinä aikana opin aika paljon suomalaisista. Me todellakin olemme jäyhää kansaa. Hitaasti lämpeävää, varuillaan olevaa. Jos joku haluaa sinulle hyvää, mietit heti mitä taka-ajatuksia toisella mahtaa olla. Ja jos joku on sinulle ystävällinen, mietit miksi. Muistan kuinka hämmennyin kun illallisjuhlissa etsin vessaa ja talon emännän ystävä (siis ei edes emäntä itse!) kysyi minulta "everything okey - ja tässä kohtaa se hämmennys - darlin'?" Mikä kulta se minä ventovieraalle olin.. Sain änkytettyä vastaukseni ja menin hämmentyneenä toimittamaan asiani. Kulta muka, pah, minäkö? Mutta tuosta tuli hyvä mieli, ja muistan sen hetken elävästi edelleen. Samoin kun englantilais-italialainen (silloinen) tuttava kyseli minulta junassa matkalla kaupunkiin onko kaikki ok,miten perheessä sujuu. Minä tietenkin jäyhään suomalaiseen tapaani kielsin kaikki ongelmat ja kerroin kaiken olevan just fine.

Jotain jäi kuitenkin itämään minuun. Se, että on ystävällinen muille, ei ole itseltä pois. Se, että ei vastaa, murahtelee, ja on välinpitämätön vaikka voisi olla ystävällinen (ja kiva vaikka sielunsiskoiksi ei tultaisikaan), olisi aika iso opittava aikuisille ihmisille. Välitettäisiin muistakin, edes ihan vähän. 

Siispä, kun ensi kerralla jälleen menemme muskariin, koitan jaksaa hymyillä toisille äideille ja tehdä tikusta asiaa. Onhan se kivempi harrastaa yhdessä kun edes heipat osataan lähtiessä sanoa. Ja jos ei muuten niin vaikka nyt sitten esimerkin vuoksi. 

Vai mitä sanotte kullat?

psst. mitä tykkäätte meidän uusista tyynyistä sohvalla..? Onko jo niin nähtyjä?

Kriisitön ikä.

Mä oon tän viikon miettinyt ikä-asioita. Mittariin tulee tänä vuonna rehellisesti 30-vuotta, ja olo on iän suhteen ehkä parhain mitä se on koskaan ollut. Tähän astihan olen täyttänyt viimeiset viisi vuotta "kakskytviis" ja vähän ehkä kauhulla odottanut näitä pyöreitä. Eipä kauhistuta enää.

Kymmenen vuotta sitten käsitys iästä oli todella erilainen kuin nyt. Jos olisin nähnyt itseni silloin kymmenen vuoden päähän en tiedä mitä olisin ajatellut. Olisin varmaan pitänyt ajatustaasuntolainasta, aviomiehestä ja farmarivolvosta utopistisena ja nauranut. Tai sitten olisin ajatellut,että elämä kolmekymppisenä tuommoisessa elämäntilanteessa on varmaan todella tylsää (ja aviomiehenäkin joku väkipakolla naitu ei-niin-paha-ja-kelpaa-paremman-puutteessa-tyyppi). No eipä ole. (aviomieskin on mitä parhain!)

Minusta on ihana välillä pysähtyä miettimään niitä asioita mitkä ovat itsessä muuttuneet viimeisten vuosien ajan. Muutama vuosi kahdenkympin ylittäneenä heitin leikkimielisen tulevaisuuden toiveen; naimisissa ja lapset tehtynä (ainakin ne kaks ekaa pienellä ikäerolla) ennen kuin täytän 30. Ja kuinka kävi,oma vitsini on käynyt toteen!

Mutta jos palataan takaisin ikään.. Mulla on just hyvä olla tämän ikäisenä. En enää kriiseile siitä kuinka olen vanha tai nuori. Alan olemaan sinut tämän elämän kanssa mitä olen saanut (no siis aina on mistä voi valittaa ja mistä haaveilla ja ja ja,mutta hoksaatte pointin?) ja vain yritän nauttia näistä ohikuluvista hetkistä (kuulostaa...no..joltain). Eräs tuttavani kysyi miltä tuntuu kun kolmenkympin rajapyykki lähestyy. Kerroin kuinka olen kokenut suurimmat (ikä)kriiseilyni varmasti ensimmäistä kertaa äidiksi tullessa. Että tällainenko musta nyt tulikin? Tältäkö mä näytän? Tähänkö nämä arvet jäävät? Enkö mä enää voikaan mennä ja tulla miten huvittaa? 

Mun elämä on ollut aikalailla monensävyistä pitkin matkaa,että ehkä yks kolmenkympin ylittäminen ikävuosissa ei tunnu juuri missään.

(Kysykää ens viikolla kun olen jossain pohjamudissa kun olen niiiiiiin vanha!)

Että onnea vaan mulle, mustahan on tullut kivempi kuin uskalsi odottaakaan! Seuraavan 30 vuoden päästä voin olla taas vähän kivempi!

besserwisser

Ai että mä osaankin olla ärsyttävä. Ja joskus jopa vaikka en tarkoitakaan. Sekö se muuten ärsyttää ittiäki. Ei näin. Osaan siis olla ärsyttävä myös tahalleen. Varsinkin jos on joku mehevä riita meneillään. Sillon se on ennemmin kivaa entä ärsyttävää ;)

Mutta puhun nyt siis siitä kun mulla on tää KAHDEN LAPSEN vankka kokemus äitiydestä ja äitinä olemisesta, raskaana olemisesta, kivuista, synnytyksistä jne jne. (nyt röyhistelen rintaani täällä, haha!) Henkeen ja vereen olen esimerkiksi imetyksen kannalla, samoin kuin monen muunkin asian suhteen. Niitä nyt on ehkä turha tässä alkaa huutelemaan, enhän minä mikään jumala ole, joka tietää miten asiat PITÄÄ TEHDÄ. Vaikka välillä tää oma sammakoiden suusta päästäminen varmaan antaa ymmärtää jotain ihan muuta..

Meillä on nyt lähipiiriin tullut tänä vuonna paljon vauvoja, ja lisää tulee koko loppuvuoden tasaiseen tahtiin. Ja koska mulla on nää kaks lasta oon niin **tun ärsyttävä, niin tuppaan aina välillä antamaan tahtomattanikin niitä typeriä kommentteja mitä en itsekään siedä. Että hyvää päivää vaan.
Esimerkiksi viime viikonloppuna lausahdin "ei ole tyhmiä kysymyksiä olemassakaan" just semmosella hymisevällä mummeli-asenteella, että kyllä minä tiedän kaiken. Samalla mut varmaan ammuttiin mielessä kantoraketilla kuuhun. Miks pitää sanoa tuommosta, kun ei itekään siedä moista? Vai onko se just sitä, että ne asiat ärsyttää mihin sitten itekin syyllistyy? Ja tuo oli vaan yksi esimerkki mitä oon möläyttänyt.

Pahalla en ikinä sano, en todellakaan. Yritän olla hyvä ystävä ja täydellinen kuuntelija - ja apuna ja neuvona, jos multa semmosia pyydetään. Ei taida ihan aina vaan onnistua. Paasasin kerran imetyshuuruissani ekaa lasta odottavalle ystävälleni ihmisistä, jotka ei viitti edes yrittää tehdä imetyksen eteen mitään. Ihan niinku se mun elämää kovin koskettais. Saati että se lapsi jäis kasvamatta, jos saa korviketta pullosta. HUOH. (mutta siis kyllä pitää yrittää imettää, se tippakin on enemmän kuin ei tippaa ollenkaan äidinmaitoa!!!) (sori, oli pakko pikku paasaus ottaa tähän väliin)

Että ANTEEKSI kaikki kenelle olen se paska kaikkitietävä jeesustelija, joka tietää kaikesta kaiken ihan vaan siksi että olen puskenut kaksi lasta tähän maailmaan (tähän voisin sanoa, että ihan luomuna, mutta jätän sanomatta) ja vietän niiden kanssa niin paljon aikaa, että aivotkin pehmenee ja musta tulee maailman paras kaikkitietävä. Tehkää just niinku haluatte, mun tehtävä on opetella olemaan hiljaa.
(antakaa hali, sillä mut saa hiljaseksi!)


Huh. Helpottipa. Vaikka ei kai tätä kukaan mun kaveri edes täältä lue :D
(ja jos lukee, ni ilmiantakaa itsenne!)