L L A A (loma loppuu, arki alkaa)

Viimeisiä vapaita vietellään koko perheen kesken, ja vähän jo puntti tutisee tulevien viikkojen takia. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä vain olen tottunut liian hyvälle nyt kun on ollut husbandikin koko ajan kotona. Joka toinen aamu on ollut mun vuoro nukkua, joka ilta on vietetty edes vähän laatuaikaa, on tehty koko perheen kesken kivoja juttuja, olen päässyt liikkumaan (vaikka tekosyitä kyllä löytyis aina). Semmosia pieniä arkisia juttuja, jotka kuitenkin on niin isoja ja antaa vapauksia ihan erilailla kuin se arki, jota pyöritetään vuorotyön mukaan.

Eilen minä laitoin ekaa kertaa pojat nukkumaan muuton jälkeen. No, höpöksihän se meinas mennä. Kuopus riekkui pystyssä jo ennen kuin lähdin huoneesta, esikoinen tuli kerran pissalla käymään (pissattuaan jo vaippaan) ja toisenkin kerran hiippaili virnuilemaan vessaan ja hihittelemään yksinään, että tulin käymään pissalla. Suurin rangaistus tämmösestä hipparoinnista on sitten se että ovi ei jääkään isolle raolleen vaan vedän sitä kiinnimmäksi. Eli todellisuudessa noin kymmenen senttiä enemmän ja valo vähenee huoneessa, mutta ei lopu. Aika rankkaa varmaan pojille, kyllä.

Mulla varmaan iskee paniikki viimeistään ensi viikolla. Kuopuksella on synttärit ja suunnittelemani koristeet on tilaamatta (ennen on kyllä pärjätty ihan hyvin ilman tai markettikamoilla..), leipomukset leipomatta - ja jopa suunnittelematta. Päiväuniaika on edelleen aika minimaalinen, illalla taas oon aikalailla vaan valmista kauraa sohvan nurkkaan. Ja sielläpä ne illat oikeastaan meneekin. Viisaampi varmaan ottais jonkun kirjan tai käsityön, lukisi tai tekisi vähän keskeneräisiä juttuja eteenpäin, vaan minä se vaan istun puhelin kourassa illat sohvalla ja surffaan netissä. Kyllä se on tärkeetä hommaa se. Ja kaikille nyt tiedoksi, että se netissä surffaaminen sisältää myös kavereiden kanssa yhteydenpitoa ja viesteihin vastaamista ;) 
Sitten on ne kaikki ohjelmat mitä pitää seurata. Vanha tv-addikti on saanut kyllä aika hyvin karsittua mitä katsoo, mutta esimerkiksi eilen lisäilin netflixin omalle listalle vaikka ja mitä elokuvia. Yksin katsottavia ja kahdestaan katsottavia. Voi huh. Tilannetta ei tietenkään helpota, että nyt kevättä kohti tv-kanavatkin taas alkaa lisäämään vaikka mitä kivoja sarjojta, joita mun on vaan ihan pakko tallettaa ja täyttää sillä digiboksia.

Synttäreitä varten olen alustavasti miettinyt seuraavanlaisia tarjottavia; täytekakku (maidoton, äiti saa auttaa ;)), juustokakku, muffinseja, tikkareita lapsille, keksejä, gluteenittomia juttuja, tortillapiirakan ohjeesta sovellettuna pizzaa (eli piirakkaa eri pohjalla).. Lisäksi pitää miettiä onko kaikki ruokarajoitteiset huomioitu niin että olisi edes kahta erilaista syötävää. Huomiseen kauppalistaan siis saa lisäillä jo leivontaan tarvittavia juttuja, niin päästään esikoisen kanssa leipomaan. Hän jo ilmoitti yksi päivä että sinä äiti olet hyvä leipuri, kun taisin paistaa kananmunia ruuaksi.

Yksi maidoton ja gluteeniton herkku voisi olla myös nämä rockyroadit. Voin tilalle margariinia ja katsois päälle laitettavat karkit niin että eivät sisällä maitoproteiinia eikä gluteenia. Niin ja suklaa vain pandan tummaa suklaata, näissäkin pitää olla tarkkana. Laitan muuten tuon tortillapiirakan ohjeen tulemaan, jos se nyt jotakuta alkoi kiinnostamaan. Ja nyyyyt menen tekemään jotain muuta kuin naputtamaan tätä tietokonetta..


Kuinkahan monta kuvaa voi laittaa yhteen postaukseen kuudesta palasta rockyroadia...

Käsi kädessä. [30vee]

Niinhän sitä sanotaan, että viha ja rakkaus kulkevat käsi kädessä. Ilo ja suru myöskin. Tunteilla on niin monta aisaparia, että aina ei tiedä miten päin olisi!

Viime aikoina olen kokenut olevani hyvin onnellinen. Lapset - ei koskaan mikään itsestäänselvyys. Elämä - sitä pitäisi vaalia. Ystävät - molemmin puolinen välittäminen. Parisuhde - tarvitseeko edes sanoa mitään? Ja kaiken tämän lisäksi vielä viime päivät on antaneet hyvää mieltä uuden äitiystävän kautta. Olkoonkin, että on vain netin varassa tapaaminen, mutta silti.

Siksi onkin ihana huomata kuinka paljon rakkautta ja välinpitämistä sitä saa osakseen. Kuinka ihanaa on, että ihmiset muistavat juuri SINUA. Minä en aio ikinä kasvaa niin vanhaksi ettenkö juhlisi syntymäpäiviäni. En i k i n ä. 

Minulla on ihan parhaat ystävät, paras perhe, parhaat läheiset, kaikki. Olen niin mykistynyt edelleen viikonlopun kahvittelusta rakkaiden kanssa, että en todella tiedä miten päin olisin. Täytyy vain kiittää luojaani, että olen jossain onnistunut kun noin moni minusta välittää takaisin ❤ KIITOS.

Silti aina on se aisaparin kääntöpuoli. Se, joka saa ajatukset vakavammaksi ja hymyn pois huulilta. Sitä en halua miettiä nyt. Nyt nautin vain siitä lämmöstä ja ystävyydestä mitä olen saanut viime aikoina kokea. Aivan korvaamatonta. Niitä -ei niin- pieniä elämän henkireikiä. 

Kuvat pikaisesti ennen vieraiden tuloa räpsästy. Onneksi oli äiti(kin) auttamassa, mulla jäi sukkahousutkin pukematta (olipa tosi kamalaa) ja pöydästä ei tän suurempia kuvia sitten enää otettukaan. Tarjolla oli kuitenkin sipsiä ja parit keksit mitä mulla oli aina pienenäkin juhlissa ;) Äiti toi täytekakun, veli leipoi suolaiset sämpylärullat jo aiemmin. Kaikki oli herkkua, ja nyt on olokin kohta sen mukainen ;)

ps.kärpäslätkä on tarkoituksella toki kuvissa ;)

Kriisitön ikä.

Mä oon tän viikon miettinyt ikä-asioita. Mittariin tulee tänä vuonna rehellisesti 30-vuotta, ja olo on iän suhteen ehkä parhain mitä se on koskaan ollut. Tähän astihan olen täyttänyt viimeiset viisi vuotta "kakskytviis" ja vähän ehkä kauhulla odottanut näitä pyöreitä. Eipä kauhistuta enää.

Kymmenen vuotta sitten käsitys iästä oli todella erilainen kuin nyt. Jos olisin nähnyt itseni silloin kymmenen vuoden päähän en tiedä mitä olisin ajatellut. Olisin varmaan pitänyt ajatustaasuntolainasta, aviomiehestä ja farmarivolvosta utopistisena ja nauranut. Tai sitten olisin ajatellut,että elämä kolmekymppisenä tuommoisessa elämäntilanteessa on varmaan todella tylsää (ja aviomiehenäkin joku väkipakolla naitu ei-niin-paha-ja-kelpaa-paremman-puutteessa-tyyppi). No eipä ole. (aviomieskin on mitä parhain!)

Minusta on ihana välillä pysähtyä miettimään niitä asioita mitkä ovat itsessä muuttuneet viimeisten vuosien ajan. Muutama vuosi kahdenkympin ylittäneenä heitin leikkimielisen tulevaisuuden toiveen; naimisissa ja lapset tehtynä (ainakin ne kaks ekaa pienellä ikäerolla) ennen kuin täytän 30. Ja kuinka kävi,oma vitsini on käynyt toteen!

Mutta jos palataan takaisin ikään.. Mulla on just hyvä olla tämän ikäisenä. En enää kriiseile siitä kuinka olen vanha tai nuori. Alan olemaan sinut tämän elämän kanssa mitä olen saanut (no siis aina on mistä voi valittaa ja mistä haaveilla ja ja ja,mutta hoksaatte pointin?) ja vain yritän nauttia näistä ohikuluvista hetkistä (kuulostaa...no..joltain). Eräs tuttavani kysyi miltä tuntuu kun kolmenkympin rajapyykki lähestyy. Kerroin kuinka olen kokenut suurimmat (ikä)kriiseilyni varmasti ensimmäistä kertaa äidiksi tullessa. Että tällainenko musta nyt tulikin? Tältäkö mä näytän? Tähänkö nämä arvet jäävät? Enkö mä enää voikaan mennä ja tulla miten huvittaa? 

Mun elämä on ollut aikalailla monensävyistä pitkin matkaa,että ehkä yks kolmenkympin ylittäminen ikävuosissa ei tunnu juuri missään.

(Kysykää ens viikolla kun olen jossain pohjamudissa kun olen niiiiiiin vanha!)

Että onnea vaan mulle, mustahan on tullut kivempi kuin uskalsi odottaakaan! Seuraavan 30 vuoden päästä voin olla taas vähän kivempi!