Nelivuotiaani.

Mun isompi vauva on kasvanut niin isoksi, että se on käynyt kylässä sen kaverilla ihan yksin. Siis yksin niin, että isi on sen sinne vienyt ja muutaman tunnin päästä hakenut. Kerran keväällähän koetettiin mennä naapuriin niin, että hän olis mennyt edeltä ja me Ukkelssonin kanssa perästä, mutta herra pääs melkein perille ja tuli juosten takas. Tuumas vaan että "tuli niin kylmä". Lähtiessä tarjosin sitten hanskoja, että ei palele, vastasi vaan ettei tarvitse :D

Ja mitä muuten siihen Ruttusen kaveriin tulee, niin se on aikas ihana poika. Niin on reipas ja tolkku kaveri. Ja se on eka kaveri, jonka herra on itse hommannut, niin siksikin nostaa ystävyyden arvoa tämän äidin silmissä. Että mihin meni se mun pieni poika, joka ei voinut ilman äitiä mennä mihinkään, ja nyt se käy jo yksin kylässä?!

(kahden vuoden päästä se on jo eskarissa, mutta ei mietitä sitä nyt..)

Taisteleva äiti.

Edellisvuosien äitienpäivistä viisastuneena otin tänä vuonna aamun odottelun astetta erilailla. Kävin muun perheen kanssa puurolla (koska nälissään on ikävä odottaa!), ja otin sänkyyn tabletin, lehtiä ja nettisurffailuun soveltuvan puhelimeni. (ehheh)

Ja kuten aiemminkin, juuri kun ajattelin ottavani pienet aamupäivätirsat, oveen koputettiin ja ryhmärämä tuli sisälle laulun kera <3 (olin tähän mennessä ehtinyt selata instagramia ja katsonut pari jaksoa Antti Tuiskun dokkaria, lehdet ja netflix jäi toiseen kertaan..) (tänä vuonna kaikki lauloivat, myös mies ja kuopus ;))

Lahjatoiveena oli astetta painavampi kahvakuula, ja yksi päivä/ilta/mikävaan omaa aikaa siivous/järjestelypuuhille. Kuula tuli, samoin lapsilta jumppakeppi ja ihanin rannekoru ikinä. Muusta ei vielä ole neuvoteltu ;)

Äitinä olon ihanuuden itkut olen tirauttanut tällä viikolla monta kertaa. Olen myös nukuttanut lapseni kainaloon, ja herännyt lapset kainalossa. Nuuhkinut nuita minun tahtolapsia, ja ikävöinyt tätäkin aikaa jo valmiiksi. Vähän sain etukäteen paljastuksia mitä esikoinen on tehnyt lahjaksi, mutta keppiä en olis arvannut!

Ja koska äitienpäivä ei olisi mitään ilman lapsen suusta -juttuja, niin tässä muutama (kortista ja muuten);

"isi ollaanhan me hyviä leipomaan? Me ollaan äitinkin kans hyviä leipomaan."

"akasta sinua"

"saasinko mennä Ukkumaa? "

"äitillä on silmälasit, ja se taistelee isin kanssa."

Ihanaa äitienpäivää, ja isot halit eilistä lapsettomien lauantaita viettäneille <3

Kids say.

Pojat imuroi. Jalkaan on laitettu vaatehuoneesta löydetyt isot kengät.

Esikoinen: meillä pitää olla kengät jalassa ettei roskat keräänny meidän sukkiin.
Isi: tiiätkö, jos on avojaloin niin tuntee jalalla missä on roskia.
Esikoinen: mutta kyllä mä nään silmilläki, isi!

Kids say.

No terve.

Onnistuinpa olemaan maaliskuun ilman bloggaamista. Tai ainakin tänne kirjoittamista. Elämä on ollut hyvin hektistä, jopa uuvuttavaa. Onneksi tuli tuo jumalan lahja, pääsiäinen, ja pelasti. Koko perhe saatiin olla "lomalla" ja ladata akkuja. Pojat pääsi laatuaikailemaan mummulle, me saatiin ihmetellä yksi ilta (ja yö ja aamu ja vähän päivääkin!) kahdestaan että mitä tehtäis. Melkein meinasin jo postauksen tehdä aiheesta mitä vanhemmat tekevät kun lapset ovat poissa, mutta jätin sen kirjoittamatta ja olin vaan. Me ei nimittäin tehty sen kummempaa. Käytiin iltapäivällä elokuvissa ja ilta meni lätkän ja voicen parissa. Seuraavana päivänä käytiin päiväkävelyllä. Se oli muuten ihmeellistä. Viimeksi ollaan varmaan käyty silloin kun esikoinen oli vaunuissa nukkuja. (Aloin nyt sitten kuitenkin kertomaan mitä oltiin tekemättä.)

Nyt on sitten toinen viikonloppu putkeen vapaata. Meillä nämä on harvinaista herkkua kun yleensä se on joka kolmas, tai enemmän, mitä ollaan kaikki vapaalla viikonloppuna. Nyt on sitte pienimmäinen ollut kuumeessa ja oma korva vihloo myös. Ollaan siis vaan oltu, katottu lätkää ja leikitty.

Oma tekemättömien asioiden "lista" on pitkä, mutta sain sen verran aikaan että varasin kirppispöydän! Tätä oon aikonut kauan. Meillä on työhuoneeseen keräytynyt melkoinen rytöläjä kirppisjuttuja, jotka on jo kerran yhdessä myyntitapahtumassa käynyt laihtumassa. Nyt odotan suurta menestystä kirpputorilla, heh.

Mitäs muuta kuuluu... No juoksukoulu lähenee loppuaan. Mun kahdeksan prosenttia on pienempi (JEE!!!) ja vyötäröltä on lähtenyt SENTTEJÄ. Tavoitteena olisi kuitenkin se kolme kertaa viikossa lenkkeilyä jatkossakin, joten oikealle tielle tää juoksukoulu ainakin on mut saanut. Jalkoihin on tullut vaivoja, mutta olen niihin myös saanut vinkkivitosia, ja levolla saa paljon aikaa.  Ja venyttelyllä.. Kaiken kaikkiaan siis vaan hyvä juttu.

Kesälomaa aloin miettimään jo uuden vuoden jälkeen. Nyt alkaa pian olemaan jo lomat selvillä, joten voi miettiä milloin muumimaahan ja milloin muuta. Ja näyttipä mun iirikset jo puskevan pintaan.

Ylpeydenaihe.

Jos minä en muuta saa aikaan niin edes lapselle lapaset. Aika komiat vaikka ite sanonkin. Novitan ohjeella ja lankana 7veljestä. Turtlesit kaupan päälle, yleisön pyynnöstä. Jos aikaa olis jostain lisää niin tekisin näitä monet!

Rakkauspuheita.

Maanantain keskustelut poikieni kanssa, olkaa hyvä.

Minä: "minä rakastan sinua"
Esikoinen 3v8kk: "minäkin lakastan sinua"

Minä: "minä rakastan sinua"
Kuopus 2v: "EIKÄ!"
Minä: "rakastan minä"
Kuopus 2v: "eikä! Auva."
Minä: "ai 'minä rakastan sinua, vauva?"
Kuopus 2v: "oo!"
Minä: "minä rakastan sinua,vauva"
Kuopus 2v: "akas!"

Aaaawwww <3

Älä muuta virka.

Syksy oli raskas. Sairastettiin jokainen vuorollaan, esikoinen ehkä eniten ja lopulta saatiin vielä jouluksi oikein multikliimaksi kun ykä tuli kylään ja ilahdutti molemmista päistä.
Ajateltiin, että nyt tää oli tässä, vuosikin vaihtuu. Mutta mitä vielä! Kun on saanut vastustuskyvyn heikkenemään näin hyvin,niin jatketaan samalla linjalla.
Yks on saanut putket, toinen on varmaan seuraavan tulehduksen jälkeen seuraava jonossa,kolmannen vaivoja tutkitaan ja tutkitaan, ja neljäs nyt näköjään vetää kans kaikki lastentaudit korvatulehduksesta lähtien itselle.

Ollaan unohdettu olla suunnittelematta lomia, koska tietäähäbön sen, että sairastellessa se menee kuitenkin. Ollaan kuitenkin muistettu joka päivä olla kiitollisia toisistamme. Ilman meitä ei olis meidän perhettä. Ja kun tässä nyt on ruvettu rytemään tautien kirjon vastoinkäymisissä niin kyllä se nyt aina vielä yhden taudin kestää. Totuuden nimissä kerrottakoon, että itkien silti ajoin tänään lääkäriin kun en vaan enää jaksais.

Että nyt sitten horjuu se mun positiivinen asenne. Vaikka keksin kyllä jo että tatuoin johonkin tekstin "pohjalta on hyvä ponnistaa". Koska jostainhan ne pienimmätkin ponnistaa, miksen minäkin?