Neljäs viikko. (liikuntapäiväkirja, haha)

Tämä viikko oli pyhitetty perheen kanssa oloon ja massan kasvatukseen. Viikonlopun synttärijuhlinnat saa olon muhkeaksi ja mielen virkeäksi. 

Maanantai: lasten kans vaunut+pulkka-yhdistelmällä, olisko mennyt 20 minuuttia pikkulenkkiin.

Tiistaina samat satsit ja vähän ehkä enemmänkin esikoisen kans ulkoillen.

Loppuviikko on pyyhitty räkää nuorimmalta ja valmisteltu juhlia. Mies on yllättäin ollut töissä ja käytänkin nyt sitä mun tekosyynä. Ja sitä nuhaa. (tai mieluummin hampaiden tekoa?)

Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin!

Sokerina pohjalla kuitenkin kaiken muun liikunnan puutteen jyräävä HIIHTO!

Sunnuntaina käväisin tunnin lenkin repäsemässä ja olihan ihanaa!!! Matkaa taittui ehkä 4-5km. Tästä ei todellakaan ole suunta kuin ylöspäin. (tai alas kun en pääse sängystä ylös omin avuin aamulla)

TORTILLAPIIRAKKA

Kehittelin viime syksynä ihan superhelpon tortillapiirakka-ohjeen ystäväni babyshowerin jälkeen. Tai minä mitään kehitellyt, kun yritin muistaa mitä mulle oli kerrottu. Meidän versio menee näin;

TORTILLAPIIRAKKA helppo ja nopea ;)

Puolikas paprika

Sipulia (2 pientä/ 1 iso)
Tomaattia oman maun mukaan
(Aurinkokuivattua tomaattia pilkottuna)

400g naudan jauhelihaa

Taco-mausteseos-pussi

Salsa-kastike

Smetana

Juustoraastetta niin paljon kuin itse tykkää

Piirakkapohja (rukiinen) kaupan pakastealtaasta

Nosta jäinen valmispohja sulamaan hyvissä ajoin pakkauksen ohjeen mukaan.
Varaa kaikki tarvittavat tarvikkeet käsille ja aloita pilkkomalla valmiiksi sipuli, paprika ja tomaatit. Juuston voi myös raastaa tässä vaiheessa, jos ei käytä valmista raastetta.
Sitten hommiin!
(ei, tästä ei tule ruokablogi, tämäkin ohje varmana löytyy joltain jostain jo...?)

 1. Kuullota sipulit ja paprika

 Nosta sipuli-paprika-seos kuppiin odottamaan.

 Salsa-kastikkeen voimakkuudella voit itse säätää piirakan tulisuutta.

 Tomaatit odottelee valmiina mukaan pääsyä.

 2. Ruskista jauheliha, lisää maustepussi lihaan. Lisää vettä maustepussin ohjeen mukaan.

 3. Lisää jauhelihaan sipuli-paprika-seos.

 4. Lisää seokseen purkillinen smetanaa.

 5. Anna hautua miedolla lämmöllä / nosta pois kuumalta liedeltä ja levitä sillä aikaa sulanut pohja sopivan kokoiseen vuokaan.

6. Levitä seos pohjan päälle vuokaan ja lisää pilkotut tomaatit päälle. Lisäksi voit laittaa aurinkokuivattua tomaattia, jos haluat.

 7. Lisää juustoraaste ja laita uuniin. Paista niin kauan kuin pohja vaatii ja juusto on sulanut.

 8. Anna vetäytyä hetki.

 9. Tarjoile salaatin kanssa ja nauti!

Täytettä tulee aika runsaasti, halutessasi voit tehdä kaksi piirakkaa ja jakaa täytteen puoliksi. Maku on varmasti yhtä ihana niinkin!

Ukkelssonin oodi.

Yksi vuotias ihanuus. 

Äidin aamujen ilo, iltojen nopeiten sammuva saunalyhty. 

Koko kropallaan tunteva, suuresti rakastava herra Ukkelsson. 

Pusuja moiskutteleva, suukkoja lähettelevä, kielareiden jakaja. 

Pieruhuumorille naurava, musiikin vietävä, ihana pieni ilopilleri.

Isoveljen kanssa höpöttäjä, äidin kanssa jutteleva. 

Isin tulosta ilahtuva, mummun sylistä rauhoittuva. 

Kummien kanssa naurava, enojen kanssa leikkivä.

Hampaiden pesua rakastava, saunaa inhoava, suihkussa jopa jo viihtyvä.

Pöö-leikistä hihkuva, kirjoista innostuva.
Pukemisesta karjuva, ruokailua harjoitteleva.

Minä ite. 

Suussa kahdeksan hammasta, mahassa pari pientä arpea.
Yöt hyvin nukkuja, päivällä pikkutirsailija.

Ihana, ihana Ukkelsson, yksi vuotias hän on!

Vekkulit velikullat.

Meidän pojilla on ikäeroa 1v8kk, reilu puoltoista vuotta - tai vajaa kaks. Miten sen nyt haluaa laskea. Esikoinen oli mukamas jo iso poika, kun vauva syntyi. Nyt jos kävisi niin, että saisin vauvan ja kuopus olisi samanikäinen, niin ajattelisin hänen olevan ihan vauva. Kaikki sen ikäiset on ihan pikkusia vielä!

No, alusta asti meille oli selvää, että molemmille annetaan myös aikaa yksin toisen vanhemman seurassa kun vauva syntyy. Ekat viikot vauvan syntymän jälkeen mies olikin kotona ja hoiti pääasiassa esikoisen. Minä keskityin vauvaan. Esikoinen kiukutteli vauvan tuloa vain meille, veljeä sen sijaan pussailtiin ja hellittiin ihan kuin jo mahassa ollessa. Ihmetystä aiheutti vain se, että äitin mahasta ei enää kuulukaan "wou-wou-wou".
Toisaalta oli onni, että lähipiirissä oli muutamia raskaana olevia, sai aina siirrettyä wou-woun toiseen mahaan, jos näin voi sanoa.

Kun vauva tuli maailmaan, isoveli oli otettu. Sain sairaalaan kuvan kotoa, jossa isoveli on käsien pesulla ja hänelle on juuri kerrottu, että on saanut pikkuveljen. Hymy on LEVEÄ. Hän oikein hihkui! Ja yhtä iloinen hän on veljestään vieläkin. Ilot ja surut eletään yhtä mukaa. Jos pienempää sattuu/harmittaa, niin isoveljenkin alahuuli saattaa alkaa väpättään, "minua halmittaa kun Ukkeslsonia halmittaa" tai "mää ikken ku **** ikkee". Pienemmän kasvaessa, ja taitojen karttuessa ei ole vältytty kuitenkaan kahnauksilta. Leluista osataan jo tapella, pienempää tönitään, jos hän sattuu olemaan väärässä paikassa ja mitä näitä nyt on. Normaaleja kuvioita mitä sisarussuhteissa varmasti on. Mustasukkaisuutta äitin sylistä, isin huomion omimista "menkää te nyt pois täältä, me haluamme olla lauhassa", tai vaihtoehtoisesti suoraa huutoa tai kitinää niin kauan, että syli vapautuu pienemmälle isomman sen vallatessa.

Ihaninta on kuitenkin huomata, että jo näin pieninä pojilla on ihan omat juttunsa. Ne nauraa räkättää yhdessä omille jutuilleen, pitävät konttaus-kilpailuja kämpän ympäri, pöristelevät toistensa mahaan, kutittelevat, ajavat autoilla (prrrrrrr), halivat ja pussailevat. "Minä lakastan sinua" ja "Ukkelsson on ihana" -lauseet kuuluvat meillä harva se päivä. Yhteiset touhut mahdollistavat sen, että me vanhemmat voidaan joskus juoda vaikka kuppi kuumaa rauhassa, ja sitten jatkaa touhuja poikien kanssa. Pojat voi jättää huoletta kuuloetäisyydelle leikkimään keskenään, ja jos jotain sattuu isompi osaa kertoa mitä tapahtui.

Aivan äärettömän onnellinen saa olla tämmöisistä vekkuleista velikullista.

Ne kujertaa, ne kikattaa. Ne nauraa, ne käkättää. Ne ääntelee ja älisee, mölyää ja möykkäilee. Ne toisiaan kovasti rakastaa. Ne on meidän vekkulit velikullat, veljeksistä parhaimmat. Toistensa parhaat ystävät, toivottavasti iänikuiset.

Luopumisen tuska.

Ajattelin hoitaa hommat sillai nätisti, pikkuhiljaa ja hiljakseen luopuen. 

Sitten. 

Sitten tuli vuosisadan flunssa.

Pojalla nenä tukossa ja iltatissin aika.

Stop. 

Se tais olla siinä. 

Nirskis. 

Hampaita on hyvä kokeilla äidin rintaan.

AU. 

Just. 

Itkuhan se tuli. Molemmilla. 

Tällä kertaa suosta ei enää noustu vaan luulen, että tämä oli nyt tässä. Elämäni imetykset ovat luultavasti nyt koettu ja siitäkö se itku vaan lisi. 

Älä ikinä sano ei koskaan, mutta silti. Silti meidän lapset on nyt tässä. Ja mä en en ikinä saa tuntea sitä tunnetta, kun joku pieni ihmistaimen on onnellinen vain saadessaan ruokaa jota tarjoat - ihan melkein suoraan sydämestä.

Ja huomenna mun vauva on jo yksi. Kaiken ne keksii samaan syssyyn tuppaamaan. Melekosta.

(nyyyyyt ymmärrä sen purnaamisen,

että blogger vääristää kuvien värit.

kyllä, nuo kukat ovat oikeasti kirkkaan keltaisia.

ja minä kun en millään jaksais perehtyä niihin asetuksiin..)

Jotain maagista.

Tiedättekö sen tunteen, kun arki alkaa ja etukäteen kaikki vähän ehkä mietityttää, ja sitten kun se arki onkin päällä niin kaikki vaan lutviutuu? Että ei enää mietitytä ja kaikki sujuu omalla painollaan, ihan niinkuin ennen. Siltä musta tuntuu nyt. Että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Esikoisen kiukuttelut vie toisinaan aika paljon mehuja, mutta joku käsikirja kai tuohon poikaan pitäis tehdäkin, että hommat menis sutjakkaasti joka kerta. Väitän, että kun osaa käsitellä oikein, ja ei lähde itse mukaan höpötyksiin, saa enemmän hyvää aikaan. Silti ne ulos pukemiset on lähes joka kerta* yhtä showta ja hyppimistä paikasta toiseen, uhkailuja ja hammasten kiristelyjä. Kuulostaako tutulta? Ja tämä lähes poikkeuksitta joka kerta. Ei ole väliä vaikka kuinka määränpää olisi sellainen jee,nyt me mennään sinne, niin silti vaatteiden laitto on kuin makaronia pukisi. Keitettyä. Ja yleensä pukijalla on vähintään kainalot märät pojan ollessa valmis, että ala siinä sitten leppoisin mielin pukemaan toinen samanlainen, ehkä jopa astetta (tai sataa) äänekkäämpi. 

Mutta tämähän on vain yksi pieni paha tässä elämässä, ei auta marista. Pyyhin vain enimmät hiet otsalta (ja kainaloista) ja ulostaudun lasten kanssa pihalle.

Arjen sujuvuus on löytänyt myös sisäisen zeninsä meidän pojista. (Nyt ei puhuta ulos pukemisista..). Päivät sujuu aika lailla aina samaa rataa. Joskus irrotellaan ja poiketaan arjesta, mutta viimeistään iltapuuhat toimitetaan samalla kaavalla kuin aina. Unikoulun ja poikien saman katon alle muuton jälkeen aamut ovat olleet välillä aikaisia (mulle). Miehen ollessa kotona aamulla on aamut jaettu tasan milloin toinen saa jäädä nukkumaan. Nyt sitten parina aamuna on miehen töihin lähdön jälkeen nukuttu poikien kanssa vielä kahdeksaan, yhdeksään. Tänään lopettelimme aamupalaa puoli yhdentoista aikaan ja ennen yhtätoista naureskelin mielessäni, että kohtahan tuo olisi jo ruoka-aika. Eli lisää vaan näitä aamuvuoro-päivien pitkään nukuttuja aamuja, on lähempänä sitten se kun ollaan taas kaikki yhdessä ilta kotona. (Ei, me ei syöty yhdentoista aikaan kuten yleensä, söimme sitten kun tuli nälkä)

Ja mistä se hyvä olo nyt mulla niin kumpuaa taas tähän arkeen? 

No vaikkapa just noista pitkään nukutusta aamuista (edelleenkin mulla on vaikeaa mennä "ajoissa" itse nukkumaan. Tarvin sitä omaa aikaa illalla. Vaikkakin sitten lojumalla siellä sohvan nurkassa.), perheen kesken vietetyistä hetkistä,
omista hetkistä,
vaikkapa siitä että kävimme esikoisen kanssa kahdestaan ulkona "ison tien vallessa" kävelyllä, tutkittiin pimeässä koiran juoksutus-paikkaa ihan vaan koska "voijaan me mennä sinne. Mullahan on tämä otsalamppu!",
tai ihan vaan siitä että olen saanut pääni moodattua siihen asentoon, että ne tekemättömät työt odottaa vaikka niitä ei koko aikaa miettisikään.
Niin ja onhan ne nämä päivätkin aika valoisia jo.

Että semmoista. 

Ja ajatelkaapa, mä yritän nyt nauttia näistä päivistä kotona, koska havahduin yksi aamu siihen, että ensi talvena en todennäköisesti näe päivänvaloa kuin viikonloppuisin. (No joo, on töissäkin ikkunat) 

Että on tässä kotona olossa puolensa.
Sanoinko muuten, että ihana tuo aurinko. Ihana kun on valoa!

*tänään sitten kun päivällä tän tekstin kirjoitin ja iltapäivällä ulkoiltiin,

kaikki sujui kuin rasvattuna!

ONNENKYYNELEET.

Jos jotain oikein kovasti haluaa, niin sen lopulta saa. Uskoaan ei kannata menettää vaikka olis kuinka kivinen ja pitkä tie. Ja se tunne, kun odotus palkitaan. Se on jotain uskomatonta. Silloin tulee väkisin itku. 

Ja jos tässä tarinassa muakin itkettää ihan kamalan paljon, niin voin vain kuvitella kuinka asianosaiset itse kokevat tämän potenssiin tuhat. Ja itkettiinhän me vähän yhdessä, minä täällä ja toinen siellä. Vihdoinkin kaukosuhteemme on ohi!

ÄÄNI RATKAISEE.

Kun herää aamulla kuuden jälkeen nyyhkytykseen ja mua pelottaa -lauseisiin, niin voi olla varma, että homma ei enää siitä tainnu unten maille. Herätys on ennen seitsemää ja koko komppania on pystyssä. Siinä sitten sängyssä pyöriessäni täysin virkkuna (mene sinä vaan nukkumaan -lauseiden jälkeen), mietin voiko vilkas mielikuvitus periytyä. Ainakin olen koittanut olla tartuttamatta tyhjänpäiväisiä ajatuksenjuoksujani lapsiin, mutta kyllä tää vähän näyttäis siltä, että vaikka ei periytyisi, niin kulkee se ainakin suvussa. Ja kun ne äänet nyt vaan saa sen mielikuvituksen laukkaamaan, myös kaks ja puolivuotiaalla.

Eli herätys vaan jatkossakin vaikkapa niihin lumiauran kolahduksiin tai aikaisin aamuvuoroon lähtevien naapureiden autoihin. Tämä on vielä pientä.

Että eipä mulla muuta.

Kuvat eiliseltä illalta. 

Testailin kameraa. 

Kyllä meistä vielä joskus ihan kaverit tulee.

Viikko 3, liikuntapäiväkirja.

Viikko 1 olisi muuten ihan tyhjä, jos joku miettii miksi aloitin tämän vasta viikosta 2.

Ennen viikkoa 3 (kalenteriviikkoja siis), päätin että kaivan sähköposteistani vanhan juoksukoulun ohjeet ja aloittelen ne sitten viikolla 10. Minähän olen juossut puolimaratonin neljä vuotta sitten ja sitä edellisenä vuonna olin myös juoksukoulussa ja juoksin kymmenen kilometrin lenkin. Nyt vois ottaa kympin tavoitteeksi tälle kevättä, vaikkakaan sitä ei olis pakko mennä juoksemaan mihinkään tapahtumaan.

Maanantai: sauvakävely 35min.
Pakkasta n.-15astetta, käteen jäätyvät ja melkein pois tippuvat sormet. Rivakka tahti ja puolessa matkassa sormiin palaava tunto. Puhelimesta päälle youtube, joka soitti Antti Tuiskua sinne puoleen matkaan. Ens kerraksi pakko ottaa joku toinen soitin tai ladata puhelimeen spotify. Ei taida ihan youtube olla se musiikinkuuntelupaikka lenkkejä varten ;)

Tiistai: kävely 35min (20 koiran kans, 15 yksin). Pakkasta apaut -20. Ihana pakkaskeli ja hanskatkin osasin valita oikein!

Perjantai: sauvakävely 30min. Pakkasta yli -20 (vai ali?) ja rivakka tahti. Pakkanen otti vähän keuhkoihin,mutta oli ihana sivakoida kipakassa kelissä. Lähtemisen vaikeus on suurin, ennen lenkkiä piti ottaa minitirsat pitkän päivän kunniaksi ;)

Sunnuntai: kävelyllä koiran kans 30min. Pakkaskelit jatkuu, koirakin nosteli tassujaan asioidessaan. Olis tehnyt mieli jopa juosta! Nyt kun en voi enää vedota pieneen vauvaan kotona, täytynee alkaa ryhdistäytymään pikkuhiljaa tuon koiran ulkoilutuksen kanssa.. 

Aika hyvät ajatukset ollut ennen tätä viikkoa.. Nyt vaan toivon, että tämä orastava kurkkukipu ei tuo tautia päälle. 

Kipakkaa ensi viikkoa!

L L A A (loma loppuu, arki alkaa)

Viimeisiä vapaita vietellään koko perheen kesken, ja vähän jo puntti tutisee tulevien viikkojen takia. Enkä edes tiedä miksi. Ehkä vain olen tottunut liian hyvälle nyt kun on ollut husbandikin koko ajan kotona. Joka toinen aamu on ollut mun vuoro nukkua, joka ilta on vietetty edes vähän laatuaikaa, on tehty koko perheen kesken kivoja juttuja, olen päässyt liikkumaan (vaikka tekosyitä kyllä löytyis aina). Semmosia pieniä arkisia juttuja, jotka kuitenkin on niin isoja ja antaa vapauksia ihan erilailla kuin se arki, jota pyöritetään vuorotyön mukaan.

Eilen minä laitoin ekaa kertaa pojat nukkumaan muuton jälkeen. No, höpöksihän se meinas mennä. Kuopus riekkui pystyssä jo ennen kuin lähdin huoneesta, esikoinen tuli kerran pissalla käymään (pissattuaan jo vaippaan) ja toisenkin kerran hiippaili virnuilemaan vessaan ja hihittelemään yksinään, että tulin käymään pissalla. Suurin rangaistus tämmösestä hipparoinnista on sitten se että ovi ei jääkään isolle raolleen vaan vedän sitä kiinnimmäksi. Eli todellisuudessa noin kymmenen senttiä enemmän ja valo vähenee huoneessa, mutta ei lopu. Aika rankkaa varmaan pojille, kyllä.

Mulla varmaan iskee paniikki viimeistään ensi viikolla. Kuopuksella on synttärit ja suunnittelemani koristeet on tilaamatta (ennen on kyllä pärjätty ihan hyvin ilman tai markettikamoilla..), leipomukset leipomatta - ja jopa suunnittelematta. Päiväuniaika on edelleen aika minimaalinen, illalla taas oon aikalailla vaan valmista kauraa sohvan nurkkaan. Ja sielläpä ne illat oikeastaan meneekin. Viisaampi varmaan ottais jonkun kirjan tai käsityön, lukisi tai tekisi vähän keskeneräisiä juttuja eteenpäin, vaan minä se vaan istun puhelin kourassa illat sohvalla ja surffaan netissä. Kyllä se on tärkeetä hommaa se. Ja kaikille nyt tiedoksi, että se netissä surffaaminen sisältää myös kavereiden kanssa yhteydenpitoa ja viesteihin vastaamista ;) 
Sitten on ne kaikki ohjelmat mitä pitää seurata. Vanha tv-addikti on saanut kyllä aika hyvin karsittua mitä katsoo, mutta esimerkiksi eilen lisäilin netflixin omalle listalle vaikka ja mitä elokuvia. Yksin katsottavia ja kahdestaan katsottavia. Voi huh. Tilannetta ei tietenkään helpota, että nyt kevättä kohti tv-kanavatkin taas alkaa lisäämään vaikka mitä kivoja sarjojta, joita mun on vaan ihan pakko tallettaa ja täyttää sillä digiboksia.

Synttäreitä varten olen alustavasti miettinyt seuraavanlaisia tarjottavia; täytekakku (maidoton, äiti saa auttaa ;)), juustokakku, muffinseja, tikkareita lapsille, keksejä, gluteenittomia juttuja, tortillapiirakan ohjeesta sovellettuna pizzaa (eli piirakkaa eri pohjalla).. Lisäksi pitää miettiä onko kaikki ruokarajoitteiset huomioitu niin että olisi edes kahta erilaista syötävää. Huomiseen kauppalistaan siis saa lisäillä jo leivontaan tarvittavia juttuja, niin päästään esikoisen kanssa leipomaan. Hän jo ilmoitti yksi päivä että sinä äiti olet hyvä leipuri, kun taisin paistaa kananmunia ruuaksi.

Yksi maidoton ja gluteeniton herkku voisi olla myös nämä rockyroadit. Voin tilalle margariinia ja katsois päälle laitettavat karkit niin että eivät sisällä maitoproteiinia eikä gluteenia. Niin ja suklaa vain pandan tummaa suklaata, näissäkin pitää olla tarkkana. Laitan muuten tuon tortillapiirakan ohjeen tulemaan, jos se nyt jotakuta alkoi kiinnostamaan. Ja nyyyyt menen tekemään jotain muuta kuin naputtamaan tätä tietokonetta..


Kuinkahan monta kuvaa voi laittaa yhteen postaukseen kuudesta palasta rockyroadia...

Viikko 2, liikuntapäiväkirja.

Mulla on ollut jo muutaman vuoden käytössä kuntokalenteri. Taisin ostaa sen motivoimaan liikkumisessa, mutta en tiedä onko nyt varsinaisesti ollut siihen apua. Tykkään kalenterista muutenkin. Koko viikko on samalla sivulla ja toiselle sivulle saa kirjata sitten ne liikkumiset. Aiemmin olen vielä päälleviivaustussilla vetänyt kaiken liikunnan että on dokumenttia siitä että jotain on tehty. 

En tiedä kuinka paljon ketään kiinnostaa laiskan sohvaperunan liikkumiset, mutta ihan itseni vuoksi taidan alkaa kirjaamaan kerta viikkoon mun vähäiset liikkumiset myös tänne. Ottakaa siis huomioon, että lähtötilanne on ihan nollasta ja tarkoituksena olis saada liikunta osaksi elämää ja vieläpä nauttia siitä. Ja ne tekosyyt, niitä ei tarvis enää keksiä? Eikö vartti-puoli tuntia kerrallaan, vaikka per päivä, ole parempi kuin ei mitään?

Oli miten oli, tämä viikko näytti tältä;

Maanantai: kävely kera vaunujen, ~45min. 

Lenkki venyi pidemmäksi kuin suunnittelin, koska puhuin puhelimessa.

Tiistai: koko perheen kera koiraa juoksuttamassa "niityllä". (Kai tämmösetkin saa laskea, kun on kävellen menty?)

Torstai: vesijuoksu 45min.

Ajatuksena puolen tunnin vesijuoksu (yhdellä tauolla). Tuloksena tauotonta juoksua vartin pidempään. Vähän mieltä vaivaa minne olen jemmannut vesijuoksuhanskat..

Sunnuntai: vesijuoksu 45min. 

Pojat hoidossa mummulla, me miehen kanssa uimahallilla viettämässä "laatuaikaa".

Tästä on hyvä jatkaa ensi viikkoon. Vähän ehkä verottaa miehen töihin paluu, mutta onpa nyt edes pari kertaa tälle vuotta tullut liikuttua, *räkäistä naurua*. 

Ps. tein tällä viikolla pitkästä aikaa myös fyssarin antamilla ohjeilla liikkeitä. Kyllä niistä vaan apua on! 

Unikoulun loppuyhteenveto.

Viikko takana unikoulun aloittamisesta, ja täytyy sanoa että tällä kertaa ajoitus osui todella nappiin.
(unikoulu aloitettiin siis yösyöntien loppumiseksi, sekä poikien samaan huoneeseen siirtämiseksi)

Kaava oli yksinkertainen; iltatissin jälkeen toivottelin kuopukselle hyvät yöt ja annoin vetovastuun miehelleni. Seuraavan kerran tapasin pojan vasta aamulla. Yöllä olin hiljaa enkä ottanut kantaa husbandin toimintatapoihin, vedin peittoa korviin, kun hän otti pojan meidän sänkyyn vaipanvaihtoon, enkä juossut itse pissalle pojan ollessa vähääkään puoliunessa. Ja vain yhtenä yönä siirryin kesken yön sohvalle nukkumaan näkemään kauhu-unia. (en katso ehkä enää ikinä edes puolivahingossa the walking deadia)

Miehen kaava öihin oli yksinkertainen, sama mitä on käytetty jo esikoisen kanssa. Iltaunien kanssa tätä on käytetty myös kuopuksella. Eli iltasatu (ennen tissiä tosin vauvalle), tissin jälkeen poika sänkyyn, peittely, unilaulut ja sitten pois huoneesta. Tarvittaessa sitten käydään pojan luona niin, että aika pitenee joka kerta. Meillä on käytetty "minuutti-kolme-viis"-taktiikkaa, eli ekan huudon jälkeen mennään minuutin päästä, toisen huudon jälkeen kolmen minuutin päästä ja niin edelleen. Kuitenkin niin, että aika ei pitene koskaan viittä minuttia pidemmäksi. Toimii. (esikoisella ehkä on joskus käytetty samaa taktiikkaa pidemmillä minuuttimäärillä, mutta hoksasitte pointin)

Eka yö meni aika kivuttomasti. Poika huusi reilun tunnin. Mies kippaili häntä makuulleen, sylitteli ja antoi tuttia. Vaippakin vaihdettiin. Minä olin puoliunessa ja olin kai joku yö kuorsannutkin kun poika oli huutanut. [Eli siis en ole kuorsannut vaan päästänyt semmoista ääntä mikä kuulostaa vähän kuorsaukselta. (seli seli)]

Toisena yönä oli taas jotkut tunnin kitinät. Toisena yönä poika ei enää ollut kuulemma noussut edes seisomaan sängyssä, vaan oli istua töröttänyt ja siitä sitten aina itse kellahtanut tai laitettu takas makuulle. Tämä oli se yö, kun minä hipsin sohvalle. En tosin unikoulun takia, vaan siksi kun kuopus hiljeni, niin esikoinen alkoi nyyhkyttämään. Loikin sitten aika vauhdilla meidän huoneesta katsomaan esikoista ja suljin oven perässäni. Ajattelin, että nukun lopun yötä sohvalla, koska en viitsinyt enää romistella takas makkariin (ovi pitää isoa ääntä välillä!). Sohvalla sitten sain niitä zombie-unia puoliunessa ja olin ihan varma, että olen tullut hulluksi.

Kolmas yö tais mennä pelkällä vaipanvaihdolla. Tosin tämä taisi olla se yö, kun herätys oli jo puoli kuuden jälkeen? Mutta kannatti! Ja taisinpa ottaa sitten itsekin semmoiset reilut kolmen tunnin unet aamupäivällä...

Neljäs yö meni nukkuessa aamuun asti. Herätys oli vasta kun esikoinen kömpi meidän huoneeseen. Olo oli vähän WTF?!?!?!!, mutta hyvin iloinen.

Viidentenä yönä nukuttiin taas tosin hyvin, ja kuudes yö olikin jo uuden aikakauden ensimmäinen.
Pojat pääsi vihdoin nukkumaan samaan huoneeseen.

Poikien samaan huoneeseen muutto meni tosi kivuttomasti. Ekana iltana mies laittoi pojat nukkumaan, ja aamulla he heräsivät siinä 7.30-8.00. Eli vetäisivät ekan yhteisen yön kunniaksi semmoset 11-11,5h unet. Että hurraa!!

Eipä haittaa se vajaa vuoden yöheräily yhtään, kun tää loppu oli näin helppo. Aika vaan oli oikea. Molemmille. Pakko kai se on hyväksyä, että meidän vauva on kohta jo ihan muuta kuin vauva. Tissiä se rakastaa syödä edelleen, mutta onni on että ollaan päästy siihen että ei enää yöllä sitä kaipaa. Ja on kyllä hyvä myös pojalle itselleenkin. Nyt päiväunetkin on ollut paremmat ja pidemmät, herännyt virkeämpänä ja ei ole tarvinnut niin monia unia päivän aikana. Että isoksi pojaksi kai tuon voi jo laskea.. Tai no eipä näitä öitä ole kuin vasta kaksi takana, kun pojat on samassa huoneessa, mutta huutelenpa nyt jo täällä hurraata, kun ikinä ei taas tiedä milloin onni kääntyy, haha.
(ja nyt kun tätä kirjoittelin, niin poika heräs päiväunilta reilun tunnin jälkeen. että siinä oli ne pidemmät unet teille hei..)

Piiiiiitkä viikonloppu.

Meillä ollaan taas lomalla. Jouluna mies oli vaan vapaalla, vaikkakin tuntui ihan lomalta. Nyt päiviä on melkeinpä tuplaten, suunnitelmia vain muutamille päiville, ja mulla armottomasti aikaa laittaa kotia ja siivota nurkkia joihin en lasten kanssa pysty. Ja tehdä käsitöitä - mä niiiiin nautin! Ja niin nauttii muukin perhe.

On käyty koko perheellä ulkoilemassa. On laatuaikailtu poikien kanssa periaatteella sulle toinen-mulle toinen. On laatuaikailtu aikuisten kesken. Laatuaikaillaan vielä vähän lisää poissa kotoa, kunhan keksitään mitä tehdään. Ehkä me vain istutaan autossa pari tuntia ja nautitaan hiljaisuudesta? (NOT!)

Joulu on siivottu pois ja kyllä nyt on taas avaraa. Kuusi on pois leikkien tieltä ja paulit tuli takaisin olohuoneeseen! 

Mulla on luonnoksissa tulossa postaus mun bloginurkasta, mutta niin..tää kodin raikkous on kuitenkin vielä hyvin pitkälti (työhuoneen osalta) vaiheessa..

Tällä hetkellä jännitän sydän kurkussa eniten saanko mun rakkaat etelän hetelmät takaisin tänne pohjoiseen, vai saanko jatkaa odottamista. Mieli tekis jo itkeä valmiiksi, ja tiedän että itken joka tapauksessa kävi miten kävi. On tämä etäsuhde kauheaa, vaikkakaan kyse ei ole parisuhteesta. 

Kuopuksen unikoulun käytännön toteutus on ollut odotettua parempaa, ja kohta alkaakin sitten uudet rutiinit kun pojat pääsee vihdoin samaan huoneeseen nukkumaan. Toivossa eletään, että hyvät unenlahjat vain paranee kun kenenkään ei tarvitse nukkua yksin. 

Uutta pukkaa.

Viimeisen vuoden ajan olen kyllä koko ajan tullut varmemmaksi ja onnellisemmaksi siltä, että tämä elämä on tarkoitettu menevän just näin. Se, että välillä vastustaa, tekee vain elämän ihanista hetkistä ihanempia. Se, että välillä käydään tunteiden aallokossa pohjamudissa asti, selkeyttää vaan sitä, että ne hyvät asiat elämässä on just oikeita mitä pitää vaalia jatkossakin.

Viime vuosi oli ihan äärettömän ihana. Sain olla koko vuoden kotona lasten kanssa. Uudenvuoden aattona iltapuuropöydässä lausuinkin kiitokseni ääneen pojilleni. Ensin kuopukselle, kiitos että olet ollut minun poikani, sinuun on ollut ihana tutustua. Heti perään kuului toiselta puolelta ennen kuin ehdin sinne kiitelläkään, kiitos kun oon ollut sinun poika, olen ihana. Ei näitä vaan voi olla rakastamatta!

Vuosi sitten odotettiin jo kovasti milloin pikkuveli syntyisi. Kun hän vihdoin kuun loppupuolella syntyi, tuntui kuin joku olisi kääntänyt ajan kulkemaan tuplavauhtia. Vuoden ensimmäiset kuukaudet jännitettiin milloin vauvalla alkaisi yörallit, tulisiko koliikkia. Voiko näin hyvä onni käydä, että äiti ei koe oloaan väsyneeksi aamulla herätessään vaikka kotona on kaksi alle 2-vuotiasta pientä? 

Kaiken kaikkiaan ollaan päästy aika helpolla kahden pienen kanssa. Loppuvuotta kohti lisääntynyt väsymyskin on ollut vain ja ainoastaan itse aiheutettua, sitä kun ei vaan osaa alkaa ajoissa nukkumaan. 

Nyt kun uusi vuosi on alkanut, voi alkaa pikkuhiljaa suuntaamaan katseen tulevaisuuteen. Kaikkeen siihen, mitä edessä olevat ruuhkavuodet tulevat meille tarjoamaan, mitä kaikkea itse haluamme unelmiemme eteen tehdä, mitä saadaan pyytämättä. Sitä ennen aion nauttia näistä hetkistä kotona. Siitä kun miehen vapaapäivinä olemme kaikki kotona. Siitä, kuinka hullunhauska perheemme osaa ottaa ilon irti pienestä musisoinnista kynsien leikkuun yhteydessä. Melkeinpä voisin kyyneleenkin tirauttaa elämän ihanuuden vuoksi, mutta sittenhän en näkisi tätä kaikkea. Tyydynkin vain ihastelemaan perhettäni välillä ulkopuolisen silmin ja totean vanhan neuvolatätimme sanat mielessäni 'te olette ihana perhe'.

Ihanaa alkanutta vuotta!

Yhtä vaille.

Viimeistä viedään meidän vauvan ekassa vuodessa. Parin viikon päästä on kekkerit, ja kohta saa alkaa miettimään jo tarjoiluja (ja lahjatoiveita, niitä kysytään kuitenkin!). On muuten ihan tosi hankala keksiä toiveita pojalle, jolla on jo ikään kuin kaikkea. Joulun jälkeinen leluinventaariokin täytyy toteuttaa uudemman kerran, rankemmalla kädellä. Vaatteitakin on isoveljeltä peritty ja pukilta saatu.

11-kuukautinen on varsin hellyyttävä tapaus. Omapäinen hurjapää, rämäpää. Menee sieltä mistä haluaa, eli juuri sieltä  mistä muut toivoisivat olevan menemättä. Sängyn aluset kolutaan, ryömitään vaikka matkarattaiden alta, jos niiden toiselle puolen on jätetty jotain mukavempaa tekemistä. Ja kyllä sitä halutessaan päästään kiipeämään pois syöttötuolistakin, juuri siitä mitä niin kehutaan lapsiystävälliseksi, että eivät pääse kiipeämään itse pois. PAH.


Vajaa vuosikas osaa olla jo kovis myös veljelleen. Isoveljeä napataan hiuksista, jos tekeminen ei miellytä. Tönäistään, jos viedään tavaroita kysymättä. Toisaalta ollaan myös tyytyväisiä, jos isoveli tekee vaihtokaupat tuodessaan jotain ottamansa tilalle. Halitaan, nauretaan ja painitaan, kun on vähän tekemisen puute. Leikeissä teltta on edelleen suosikki, mutta myös veljen kanssa ajetaan autoilla, leikitään palloilla, hoidetaan vauvaa. Taaperokärryn pukkaaminen on halpaa hupia melkeinpä kyllästymiseen asti. Tai väsymiseen asti.

Ruokapöydässä parhaiten uppoaa edelleen itse tehdyt ruuat. Lautaselle on päässyt jo muiden kanssa samaa ruokaa ja ne peittoaa tylsät vauva-ruoat sata-nolla. Jouluna riisipuuro ja porkkanalaatikko olivat herkkua. Viihdekeskus saa silti pyöriä, muuten ei suun luukut aukea. Jos hän ei halua syödä, hän ei syö. Suu pysyy jämptisti kiinni vaikka kuinka olisi tarjolla maissinaksua tai muuta hyvää. Jäärä mikä jäärä. Toisaalta osaa myös tahtoa sitä mitä syö. Käsi ojossa kiljutaan kohti rieska-pussia, tyydytään hetkeksi ruisleipään kunnes muistetaan, että rieskaahan sen olla piti.

Vajaa vuosikas on saanut ensimmäiset kenkänsä. Ei mitkä tahansa ensiaskelkengät vaan mummun kirpputorilta ostamat kuomat. Vielä ei kävely luonnistu muuta kuin sisällä tukea vasten tai kärryn kanssa, mutta useimmiten jalkaan eksyy juurikin kuomat lämpimyytensä ja helppoutensa takia. Stonzit jäänevät odottamaan myyntiin pääsyä..

Yhtä vaille on myös unikoulun aloitus. Kuopus nukkuu yönsä hyvin, kun vain saa rintaa halutessaan. Viikonloppuna alkava yötissivierotus ajaneekin äidin nukkumaan toiseen huoneeseen, mutta lopputulos taitaa olla kaikkia miellyttävä kokonaan nukuttuine öineen. Ja kunhan saadaan yöt kuosiin, saa isoveli vihdoin pienemmän heidän huoneeseen nukkumaan. Ja kun tissistä luovutaan kokonaan, saa mummu poikaset yökylään. En tiedä kuka odottaa tätä kaikkein eniten, luultavasti kaikki osapuolet yhtä paljon.

Vajaa vuosikas osaa uskomattoman paljon pienestä iästään huolimatta. Autot pörisee, koirat haukkuu, possut (ja muut eläimet) röhkii, vieraille vilkutetaan heipat, illalla lähetetään isovelille lentosuukot (nyt jo käsi mukana!), nokkamukista juodaan itse, sormilla syödään, musiikin tahtiin hytkytään, laulun mukaan lauletaan. Aika taitava jo.

Vaikka puhetta ei kuopuksesta kovin vielä irtoa, osaa hän silti tehdä itsensä kuulluksi. Ölinä, älinä, mölinä ja muut yhdessä kiljumisen ja käsillä osoittamisen kanssa saa kyllä pojan tahdon selville. 

Kysymykseen 'missä olet?' vastataan 'tääää(jä)'. 

Piiloleikissä osataan sano kurkusta 'kukkkkuu', tervehtiessä nostetaan kättä ja sanotaan 'teee!'.

Kaikki mitä ei osata vielä sanoa on 'tuo' ja 'too'. Koira on nimensä mukaan 'ntu', tissi on tissi, ja äitiä ja isiä ei turhaan vielä lausuta vaikka osattaiskin. Isin korviin on kantautunut muitakin sanoja, mutta äidin kuullen ei kaikkea viitti uudelleen toistaa.