Vähän vaan oon itkenyt.

Äitiys. Tuo maailman mullistava itkun tuoja. Pehmittää kovimmatkin naiset.

Vähän vaan oon itkenyt tässä viimeisen viikon sisään. Ihan vaan vähän. Vollottanut sillai kauniisti silmät päästäni ja itkenyt ilman, että edes tajuan. Ne kyyneleet vaan on tullut jostain. Hirrrveen kaunista. Yleensä nämä itkut on tullut iltasella, kun on taas yksi päivä mennyt ohi kotiäitinä oloa. Ihan kuin laskisin lopun alkua.

Kai tämä kuuluu tähän luopumisen tuskaan, että tässä tämä nyt sitten oli? Meidän kultaiset päivät kotona poikien kanssa. Ikinä koskaan me ei enää olla kolmestaan näin tiiviisti kotona kuin nyt on viimeiset reilu 1,5-vuotta oltu. Ja minä kun vielä lasken, että olen ollut kotiäiti keväästä 2011 asti, vaikkakin oikeasti olen ollut sen syksyn 2012 töissä..

Viikkoon on mahtunut paljon ihanaa. Tavallista arkea pääasiassa, mutta myös niiden mahtavien äiti-kavereiden treffailua keneen on tukeuduttu monta vuotta. Jos ikinä koskaan tulen saamaan lisää lapsia, toivon, että myös silloin tukiverkkooni kuuluisi niitä ihmisiä jotka myös ovat samassa elämäntilanteessa.

Vuosien aikana olen itse kasvanut eniten. En ole enää se sama tytön hupakko, joka ei paljon huolta huomisesta kantanut. Musta on tullut äiti. Emo, joka huolehtii poikasistaan. Minusta on kasvanut aikuinen nainen. Vastuullinen vanhempi. Parempi vaimo. Kivempi ihminen ehkä?

Olen tehnyt listaa asioista mitkä täytyy hoitaa ennen ensi viikkoa.
Ostanut tutteja ja vaippoja lisää,  hommannut uuden unipupun.
Luvannut myös esikoiselle samanlaisen, jotta uni tulisi hänellekin.
Olen perkannut pienimmän vaatteita kirppiskasaan.
Ajatellut kumppareiden tilanteet, lisännyt listaan 'lenkkarit esikoiselle'.
Miettinyt miten aloitus päiväkodissa menee, kun ekat päivät alkavat jo niin aikaisin.
Käynyt läpi päässä kuviot niille päiville kun vien lapset. Kun haen lapset. Kun ollaan ilta kotona kolmestaan.
Ostanut kaupasta puolivalmiita ruokia pakastimeen, jotta ruuan laitto ei vie yhteistä aikaamme illalla.
Pyöritellyt lihapullia pakkaseen.
Ostanut itselleni kukkia kuistille.
Melkein itkenyt kotiäiti-kollegan muistaessa pienellä lahjalla.
Miettinyt blogin tulevaisuutta, ja päättänyt että jatkossa -kuin nytkin- oma hyvinvointi ja jaksaminen menee blogin edelle. Ja lapset menee kaiken edelle.
Päättänyt, että kuvaton postauskin on itselleni mukavampi muisto, kuin ei ollenkaan.
Harmitellut, kun en kuopusta odottaessa jaksanut paljoa bloggailla.
Muistanut kuinka se työssä käyvän äidin osa on rankka.
Päättänyt jaksaa, mennä ajoissa nukkumaan, ja pyytää lapsenhoitoapua aina kun siltä tuntuu.
Sitten oon vähän itkenyt kaikkea viimeistä mitä tällä viikolla on ollut. Paras taisi olla se viimeinen kauppareissu arkena koko perheen kesken.
Että on sitä vähän itketty. Sillai nätisti ja vuolaasti kyyneleitä pudotellen.

Mitä kuuluu Marja-Leena?

..aim sori.

Täällä se tämäkin blogi tönöttää ylhäisessä yksinäisyydessään, eikä sitä kukaan muista. En minä, eikä kommenttilaatikko.. :D

Arki soljuu eteenpäin tasaisen varmasti, syksy lähenee, vaikka kesäkään ei ole vielä alkanut. Ajatukset on pitkälti syksyssä, että meinaa unohtua kaikki ihanat jutut mitä tässä on ennen sitä. Nuuskin vain poikieni hiuksia, halaan ja pussailen. Muistutan kuinka ovat ihania. Nämä hetket ei ikinä enää palaa. Meidän viimeiset hetket kotona kolmistaan.

Syksy tuo aika isoja muutoksia meidän perheeseen. Sitten meitä on kaksi töissä käyvää vanhempaa, kaksi työn uuvuttamaa (oikeasti se ei ole työ, joka uuvuttaa, vaan se nukkumaan menon vaikeus. You know), sekä kaksi uuteen paikkaan nakattua lasta.

Ajatukset on siis pääosin syksyssä, että ei osaa oikein edes kertoa tästä hetkestä. Mietin jo minkälaisen repun hommaan erikoiselle. Mietin, että ostoslistaan täytyy lisätä ainakin kumisaappaat repun lisäksi. Ehkä myös tossut ja jarrusukkia. Vesipullo, jos elokuussa on vielä lämmintä. Onkohan kintaita ja lapasia riittävä määrä? Mitkä unikaverit viedään päiväkotiin?

Mietin, että töiden jälkeen ajan uimahallille niinä päivinä kun ei tarvitse hakea poikia hoidosta. Tai, että pyöräilen töistä kotiin kymmenen kilometriä aamun autokyydin jäljiltä. Saan kuunnella työmatkat radiota rauhassa, nauraa aamulypsylle, ja myöhästyä töistä kun en malta nousta autosta kesken juttujen.

Odotan, että saan ihanat työkaverit. Ja pelkään, että en saa. Painajaisunet ovat jo alkaneet. Pomoa en jännitä, sen tiedän olevan mainio tapaus.

Paljon on siis mielen päällä. Ajatukset tulevassa, ja elämä hetkessä.

Blogin tulevaisuuskin on ollut mielen päällä, ja paljon. Aikaa ja halua ei meinaa riittää nytkään, syksyllä vielä vähemmän. Tuntuu, että asiat vaan toistuu joka kerta samoina. Tylsinä. Ystävätkin jäävät välillä vähälle huomiolle, mistä riittäisi aikaa blogillekaan.

Paljon on siis ajatuksia mielessä, niistä kertominen vain on nyt jossain muualla kuin blogistaniassa.

Syksyä odotellen siis nyt nautitaan kesästä! (ja blogia päivitellään silloin kun ehtii :))

Arkisia ajatuksia [VIIKKO PAKETISSA]

Mä löysin inspiroivan blogin. Vähän semmoisen mitä lukiessa tulee niin paljon kaikkia ideoita, että oksat pois. Uusimmassa Kotivinkissä oli juttu ihanasta "kattohuoneistosta", ja jutun lopussahan oli sitten toki linkki asunnon omistajan blogiin. (näitä lehtijuttua blogeista on nykyään vissiin ihan kiitettävästi. Sinänsä ihan kiva, että löytää sitten niitä ihania blogeja itekin, sit taas jos on jo vanha tuttu blogi itelle, ni lukis lehdestä mielellään jostain muusta.) Siinä minä päiväteetäni ryystin ja surffasin hänen blogiaan läpi, NIIN IHANA.
Kurkatkaapa tänne. Tykkäättekö?

Mutta siis tuosta ihanasta blogista inspiroituneena piti tulla asiasta teille vinkkaamaan ja jakamaan muutamat arkiset kuvat meidän männä viikolta. Taudit alkaa olemaan pikkuhiljaa selätettynä, töissä oon käynyt yhtenä päivänä (keikkaa pukkaa, you know) ja onpa mun syksykin saanut vähän lisää vihreää valoa töiden suhteen. Nyt vaan jännään, että miten, missä ja kenen kanssa saan olla töissä. Että kyllä se jalan tunku sinne oven rakoon aina on näköjään kannattanut, ja hommien hoitaminen myös. Ei tuu työnantaja ainakaan katumaan, kun mut palkkaa, se on varmaa se.

Kuopuksen lempipuuhaa nykyään. Menoa ei hidasta vaikka keinulla on vedetty kumoonkin, ja kunnolla (siinä voi kato jopa seistä ja keinua..).

Miten ihmeessä saan jopa helmililjan kuolemaan?! Miten sitä pitäs hoitaa? Vai tarviiko sitä edes hoitaa? Olis ihana kasvatella kaikkia tomaatteja sun muita kesäksi, mutta kun en oo saanu aikaseksi ostaa siemeniä ja multaa, ni taitaa jäädä haaveeksi. Ja tulos on silti varmaan sama, laitto niitä kasvamaan eli ei, heh heh.

Meidän nuorin imurin heiluttaja. Mulla on asiat hyvin nykyään, ku mulla on KOLME omaa imuroijaa. Ei tarvi ite vaivautua, se kun on ehkä yks inhottavimmista kotitöistä ikinä.

Nukke-vauva (tää on siis nuken nimi) on saanut pitkästä aikaa hoivaa. Tästä on ollut tulossa juttua jo pidemmän aikaa, mutta odottaa edelleen tulemistaan...


Ja NYT mä jatkan hetken tätä kaaoksen taltuttamista työhuoneesta, kunnes joku herää päiväunilta ja aletaan tekemään lähtöä synttärijuhliin. SOMMORO.

Stay at home, moooooom!

Viime viikkojen aikana olen monta kertaa miettinyt tätä äitiyden ja työssäkäymisen yhteensovittamista. Pyöritellyt tunteita puolin ja toisin, katsellut asiaa monelta kantilta. Vielä en siis ole palannut "lopullisesti" takaisin työelämään, mutta pientä puskemista sinne oven rakoon olen tehnyt. Itselle on tehnyt todella hyvää olla välillä muissakin maisemissa, antaa ne ohjat kotona miehen käsiin, ja aamulla vain huolehtia itsestään. (Ja jotenkin ne aamut, jolloin töihin meni auringon noustessa pikkupakkasessa, olivat jotenkin hirveän ihania. Siinä lähti päivä käyntiin ihan oikeasti.) Kotona hommat on silti pyörinyt kuin ennenkin, pyörittäjänä vaan on ollut isi äidin sijasta.

Ekalla työviikollani olin ihan varma, että kenenkään äiti-ihmisen ei koskaan kannata lähteä töihin. Tai ainakaan, jos lasten iät on siinä yhden ja kolmen tienoilla.. Kuopus oirehti roikkumalla illat ja vapaa-ajat minussa, tarkistamalla etten karkaa mihinkään hänen tietämättään. Esikoinen riemastutti yöhuudoillaan ja kiukuttelulla päiväsaikaan. Mulla itellä taas voimia vei "uuden" oppiminen, vaikka mitään uutta ei varsinaisesti tarvinnut opetellakaan. Ja toki se nukkumaanmenon vaikeus pysyi vaikka töissä kävikin, heh.

Vapaa-aikaa kutsuisin ennemmin kotona pyörähtämiseksi. Olin päivät töissä, illalla ehdin olla hetken poikien kanssa, sitten alkoikin jo iltapuuhat. Ei siinä kamalasti jäänyt aikaa pojille. Saati nyt parisuhteelle. Kun pojat oli saatu nukkumaan, ja esikoinenkin oli vessa-jano-rumbansa päättänyt, niin halusin lähinnä vain olla. En keskustella tai puhua lapsista. (tässä kohtaa ymmärrän nyt sitten paremmin miestäni, kun hän on nyt palannut takaisin töihin isäkuukaudelta) 

Vielä ennen tätä muutaman viikon työrupeamaa olin ihan varma, että työssäkäyvänä olen ihan erilailla aktiivinen harrastusten suhteen kuin näin kotona ollessa. Ennen töiden alkua panikoin myös, että entä jos en enää olekaan kotiäiti ennen syksyä, kuka tekee kotona nämä hommat mitä aioin tehdä jo esikoisen vauvavuotena? (nyt oon ottanut sitten näissä  hommissa joitan osioita jo kiinnikin, ihan vaan koska syksy tulee liian pian..)

Ehkäpä näin parin viikon kokemuksella en voi sanoa miten se sitten menisi noiden harrastusten kanssa. Meillä oltiin koko aika enemmän tai vähemmän sairaana, ja töiden loppumisen kunniaksi 2/4 meidän perheestä oli lääkekuurilla. Luotan, ja uskon, että kun menen OIKEASTI töihin, pojat menevät hoitoon, ja arki rullaa, niin aikaa löytyy ennen pitkää myös niille harrastuksille. Olenpa myös kuullut semmoisenkin, että töihin palattua sitä on kotona tehokkaampi kun aikaa on vähempi niille kotitöille ynnä muille. Ehkä sitä on sitten tehokkaampi myös yhteydenpidossa ystävien kanssa. Nyt tuntui, että ystävät jäi aikalailla unholaan, kun sen vähäisen vapaa-ajan vei omat pienet himatuikut.

Muutaman viikon työura (tsih) oli äärettömän piristävä. Sain vahvistusta sille mitä haluan tehdä, ja sille että tämän homman osaan todella hyvin. Olkoonkin niin, että kohdalle osui aivan mahtavat työparit ja yhteinen huumori osui kaikkien kanssa yksiin, mutta tuota työtä minä haluan tehdä. 

Että syksyä odotellessa, sitten mä meen ihan prona johonkin ihanaan työpaikkaan ja olen niin reipas, että!