Neljäs viikko. (liikuntapäiväkirja, haha)

Tämä viikko oli pyhitetty perheen kanssa oloon ja massan kasvatukseen. Viikonlopun synttärijuhlinnat saa olon muhkeaksi ja mielen virkeäksi. 

Maanantai: lasten kans vaunut+pulkka-yhdistelmällä, olisko mennyt 20 minuuttia pikkulenkkiin.

Tiistaina samat satsit ja vähän ehkä enemmänkin esikoisen kans ulkoillen.

Loppuviikko on pyyhitty räkää nuorimmalta ja valmisteltu juhlia. Mies on yllättäin ollut töissä ja käytänkin nyt sitä mun tekosyynä. Ja sitä nuhaa. (tai mieluummin hampaiden tekoa?)

Tästä ei ole suunta kuin ylöspäin!

Sokerina pohjalla kuitenkin kaiken muun liikunnan puutteen jyräävä HIIHTO!

Sunnuntaina käväisin tunnin lenkin repäsemässä ja olihan ihanaa!!! Matkaa taittui ehkä 4-5km. Tästä ei todellakaan ole suunta kuin ylöspäin. (tai alas kun en pääse sängystä ylös omin avuin aamulla)

TORTILLAPIIRAKKA

Kehittelin viime syksynä ihan superhelpon tortillapiirakka-ohjeen ystäväni babyshowerin jälkeen. Tai minä mitään kehitellyt, kun yritin muistaa mitä mulle oli kerrottu. Meidän versio menee näin;

TORTILLAPIIRAKKA helppo ja nopea ;)

Puolikas paprika

Sipulia (2 pientä/ 1 iso)
Tomaattia oman maun mukaan
(Aurinkokuivattua tomaattia pilkottuna)

400g naudan jauhelihaa

Taco-mausteseos-pussi

Salsa-kastike

Smetana

Juustoraastetta niin paljon kuin itse tykkää

Piirakkapohja (rukiinen) kaupan pakastealtaasta

Nosta jäinen valmispohja sulamaan hyvissä ajoin pakkauksen ohjeen mukaan.
Varaa kaikki tarvittavat tarvikkeet käsille ja aloita pilkkomalla valmiiksi sipuli, paprika ja tomaatit. Juuston voi myös raastaa tässä vaiheessa, jos ei käytä valmista raastetta.
Sitten hommiin!
(ei, tästä ei tule ruokablogi, tämäkin ohje varmana löytyy joltain jostain jo...?)

 1. Kuullota sipulit ja paprika

 Nosta sipuli-paprika-seos kuppiin odottamaan.

 Salsa-kastikkeen voimakkuudella voit itse säätää piirakan tulisuutta.

 Tomaatit odottelee valmiina mukaan pääsyä.

 2. Ruskista jauheliha, lisää maustepussi lihaan. Lisää vettä maustepussin ohjeen mukaan.

 3. Lisää jauhelihaan sipuli-paprika-seos.

 4. Lisää seokseen purkillinen smetanaa.

 5. Anna hautua miedolla lämmöllä / nosta pois kuumalta liedeltä ja levitä sillä aikaa sulanut pohja sopivan kokoiseen vuokaan.

6. Levitä seos pohjan päälle vuokaan ja lisää pilkotut tomaatit päälle. Lisäksi voit laittaa aurinkokuivattua tomaattia, jos haluat.

 7. Lisää juustoraaste ja laita uuniin. Paista niin kauan kuin pohja vaatii ja juusto on sulanut.

 8. Anna vetäytyä hetki.

 9. Tarjoile salaatin kanssa ja nauti!

Täytettä tulee aika runsaasti, halutessasi voit tehdä kaksi piirakkaa ja jakaa täytteen puoliksi. Maku on varmasti yhtä ihana niinkin!

Ukkelssonin oodi.

Yksi vuotias ihanuus. 

Äidin aamujen ilo, iltojen nopeiten sammuva saunalyhty. 

Koko kropallaan tunteva, suuresti rakastava herra Ukkelsson. 

Pusuja moiskutteleva, suukkoja lähettelevä, kielareiden jakaja. 

Pieruhuumorille naurava, musiikin vietävä, ihana pieni ilopilleri.

Isoveljen kanssa höpöttäjä, äidin kanssa jutteleva. 

Isin tulosta ilahtuva, mummun sylistä rauhoittuva. 

Kummien kanssa naurava, enojen kanssa leikkivä.

Hampaiden pesua rakastava, saunaa inhoava, suihkussa jopa jo viihtyvä.

Pöö-leikistä hihkuva, kirjoista innostuva.
Pukemisesta karjuva, ruokailua harjoitteleva.

Minä ite. 

Suussa kahdeksan hammasta, mahassa pari pientä arpea.
Yöt hyvin nukkuja, päivällä pikkutirsailija.

Ihana, ihana Ukkelsson, yksi vuotias hän on!

Vekkulit velikullat.

Meidän pojilla on ikäeroa 1v8kk, reilu puoltoista vuotta - tai vajaa kaks. Miten sen nyt haluaa laskea. Esikoinen oli mukamas jo iso poika, kun vauva syntyi. Nyt jos kävisi niin, että saisin vauvan ja kuopus olisi samanikäinen, niin ajattelisin hänen olevan ihan vauva. Kaikki sen ikäiset on ihan pikkusia vielä!

No, alusta asti meille oli selvää, että molemmille annetaan myös aikaa yksin toisen vanhemman seurassa kun vauva syntyy. Ekat viikot vauvan syntymän jälkeen mies olikin kotona ja hoiti pääasiassa esikoisen. Minä keskityin vauvaan. Esikoinen kiukutteli vauvan tuloa vain meille, veljeä sen sijaan pussailtiin ja hellittiin ihan kuin jo mahassa ollessa. Ihmetystä aiheutti vain se, että äitin mahasta ei enää kuulukaan "wou-wou-wou".
Toisaalta oli onni, että lähipiirissä oli muutamia raskaana olevia, sai aina siirrettyä wou-woun toiseen mahaan, jos näin voi sanoa.

Kun vauva tuli maailmaan, isoveli oli otettu. Sain sairaalaan kuvan kotoa, jossa isoveli on käsien pesulla ja hänelle on juuri kerrottu, että on saanut pikkuveljen. Hymy on LEVEÄ. Hän oikein hihkui! Ja yhtä iloinen hän on veljestään vieläkin. Ilot ja surut eletään yhtä mukaa. Jos pienempää sattuu/harmittaa, niin isoveljenkin alahuuli saattaa alkaa väpättään, "minua halmittaa kun Ukkeslsonia halmittaa" tai "mää ikken ku **** ikkee". Pienemmän kasvaessa, ja taitojen karttuessa ei ole vältytty kuitenkaan kahnauksilta. Leluista osataan jo tapella, pienempää tönitään, jos hän sattuu olemaan väärässä paikassa ja mitä näitä nyt on. Normaaleja kuvioita mitä sisarussuhteissa varmasti on. Mustasukkaisuutta äitin sylistä, isin huomion omimista "menkää te nyt pois täältä, me haluamme olla lauhassa", tai vaihtoehtoisesti suoraa huutoa tai kitinää niin kauan, että syli vapautuu pienemmälle isomman sen vallatessa.

Ihaninta on kuitenkin huomata, että jo näin pieninä pojilla on ihan omat juttunsa. Ne nauraa räkättää yhdessä omille jutuilleen, pitävät konttaus-kilpailuja kämpän ympäri, pöristelevät toistensa mahaan, kutittelevat, ajavat autoilla (prrrrrrr), halivat ja pussailevat. "Minä lakastan sinua" ja "Ukkelsson on ihana" -lauseet kuuluvat meillä harva se päivä. Yhteiset touhut mahdollistavat sen, että me vanhemmat voidaan joskus juoda vaikka kuppi kuumaa rauhassa, ja sitten jatkaa touhuja poikien kanssa. Pojat voi jättää huoletta kuuloetäisyydelle leikkimään keskenään, ja jos jotain sattuu isompi osaa kertoa mitä tapahtui.

Aivan äärettömän onnellinen saa olla tämmöisistä vekkuleista velikullista.

Ne kujertaa, ne kikattaa. Ne nauraa, ne käkättää. Ne ääntelee ja älisee, mölyää ja möykkäilee. Ne toisiaan kovasti rakastaa. Ne on meidän vekkulit velikullat, veljeksistä parhaimmat. Toistensa parhaat ystävät, toivottavasti iänikuiset.

Luopumisen tuska.

Ajattelin hoitaa hommat sillai nätisti, pikkuhiljaa ja hiljakseen luopuen. 

Sitten. 

Sitten tuli vuosisadan flunssa.

Pojalla nenä tukossa ja iltatissin aika.

Stop. 

Se tais olla siinä. 

Nirskis. 

Hampaita on hyvä kokeilla äidin rintaan.

AU. 

Just. 

Itkuhan se tuli. Molemmilla. 

Tällä kertaa suosta ei enää noustu vaan luulen, että tämä oli nyt tässä. Elämäni imetykset ovat luultavasti nyt koettu ja siitäkö se itku vaan lisi. 

Älä ikinä sano ei koskaan, mutta silti. Silti meidän lapset on nyt tässä. Ja mä en en ikinä saa tuntea sitä tunnetta, kun joku pieni ihmistaimen on onnellinen vain saadessaan ruokaa jota tarjoat - ihan melkein suoraan sydämestä.

Ja huomenna mun vauva on jo yksi. Kaiken ne keksii samaan syssyyn tuppaamaan. Melekosta.

(nyyyyyt ymmärrä sen purnaamisen,

että blogger vääristää kuvien värit.

kyllä, nuo kukat ovat oikeasti kirkkaan keltaisia.

ja minä kun en millään jaksais perehtyä niihin asetuksiin..)

Jotain maagista.

Tiedättekö sen tunteen, kun arki alkaa ja etukäteen kaikki vähän ehkä mietityttää, ja sitten kun se arki onkin päällä niin kaikki vaan lutviutuu? Että ei enää mietitytä ja kaikki sujuu omalla painollaan, ihan niinkuin ennen. Siltä musta tuntuu nyt. Että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Esikoisen kiukuttelut vie toisinaan aika paljon mehuja, mutta joku käsikirja kai tuohon poikaan pitäis tehdäkin, että hommat menis sutjakkaasti joka kerta. Väitän, että kun osaa käsitellä oikein, ja ei lähde itse mukaan höpötyksiin, saa enemmän hyvää aikaan. Silti ne ulos pukemiset on lähes joka kerta* yhtä showta ja hyppimistä paikasta toiseen, uhkailuja ja hammasten kiristelyjä. Kuulostaako tutulta? Ja tämä lähes poikkeuksitta joka kerta. Ei ole väliä vaikka kuinka määränpää olisi sellainen jee,nyt me mennään sinne, niin silti vaatteiden laitto on kuin makaronia pukisi. Keitettyä. Ja yleensä pukijalla on vähintään kainalot märät pojan ollessa valmis, että ala siinä sitten leppoisin mielin pukemaan toinen samanlainen, ehkä jopa astetta (tai sataa) äänekkäämpi. 

Mutta tämähän on vain yksi pieni paha tässä elämässä, ei auta marista. Pyyhin vain enimmät hiet otsalta (ja kainaloista) ja ulostaudun lasten kanssa pihalle.

Arjen sujuvuus on löytänyt myös sisäisen zeninsä meidän pojista. (Nyt ei puhuta ulos pukemisista..). Päivät sujuu aika lailla aina samaa rataa. Joskus irrotellaan ja poiketaan arjesta, mutta viimeistään iltapuuhat toimitetaan samalla kaavalla kuin aina. Unikoulun ja poikien saman katon alle muuton jälkeen aamut ovat olleet välillä aikaisia (mulle). Miehen ollessa kotona aamulla on aamut jaettu tasan milloin toinen saa jäädä nukkumaan. Nyt sitten parina aamuna on miehen töihin lähdön jälkeen nukuttu poikien kanssa vielä kahdeksaan, yhdeksään. Tänään lopettelimme aamupalaa puoli yhdentoista aikaan ja ennen yhtätoista naureskelin mielessäni, että kohtahan tuo olisi jo ruoka-aika. Eli lisää vaan näitä aamuvuoro-päivien pitkään nukuttuja aamuja, on lähempänä sitten se kun ollaan taas kaikki yhdessä ilta kotona. (Ei, me ei syöty yhdentoista aikaan kuten yleensä, söimme sitten kun tuli nälkä)

Ja mistä se hyvä olo nyt mulla niin kumpuaa taas tähän arkeen? 

No vaikkapa just noista pitkään nukutusta aamuista (edelleenkin mulla on vaikeaa mennä "ajoissa" itse nukkumaan. Tarvin sitä omaa aikaa illalla. Vaikkakin sitten lojumalla siellä sohvan nurkassa.), perheen kesken vietetyistä hetkistä,
omista hetkistä,
vaikkapa siitä että kävimme esikoisen kanssa kahdestaan ulkona "ison tien vallessa" kävelyllä, tutkittiin pimeässä koiran juoksutus-paikkaa ihan vaan koska "voijaan me mennä sinne. Mullahan on tämä otsalamppu!",
tai ihan vaan siitä että olen saanut pääni moodattua siihen asentoon, että ne tekemättömät työt odottaa vaikka niitä ei koko aikaa miettisikään.
Niin ja onhan ne nämä päivätkin aika valoisia jo.

Että semmoista. 

Ja ajatelkaapa, mä yritän nyt nauttia näistä päivistä kotona, koska havahduin yksi aamu siihen, että ensi talvena en todennäköisesti näe päivänvaloa kuin viikonloppuisin. (No joo, on töissäkin ikkunat) 

Että on tässä kotona olossa puolensa.
Sanoinko muuten, että ihana tuo aurinko. Ihana kun on valoa!

*tänään sitten kun päivällä tän tekstin kirjoitin ja iltapäivällä ulkoiltiin,

kaikki sujui kuin rasvattuna!

ONNENKYYNELEET.

Jos jotain oikein kovasti haluaa, niin sen lopulta saa. Uskoaan ei kannata menettää vaikka olis kuinka kivinen ja pitkä tie. Ja se tunne, kun odotus palkitaan. Se on jotain uskomatonta. Silloin tulee väkisin itku. 

Ja jos tässä tarinassa muakin itkettää ihan kamalan paljon, niin voin vain kuvitella kuinka asianosaiset itse kokevat tämän potenssiin tuhat. Ja itkettiinhän me vähän yhdessä, minä täällä ja toinen siellä. Vihdoinkin kaukosuhteemme on ohi!