SE lelukori. [ja kuulumisiakin]

Joku muu kai keksii tämmösellekin korille kauniimpaa käyttöä, meillä se toimii leluille. Ja on IHANA. Ylistystähän on tullut jo annettua, mutta laitetaan nyt näitä kuvia lisää kun kerta on tullut kuvia otettua. Mulla on koneella kuvakansio blogin kuville, ja voin kertoa, että aika paljon on semmoisia mitkä ei tänne päädy. Jotenkin kun ajattelen, että kuvien ja tekstin pitäs aina jotenkin edes pysyä samassa linjassa tai asiassa.

Meillä on täällä taas mielenkiintoinen elämä, mies on lähes koko ajan töissä (yöt sentään vieressä) ja kuopus on keksinyt että äiti on i h a n a. Ei siis nuku välttämättä kovin päiväunia (nyt tietty nukkuu) ja joinain öinäkin on testannut mun turnauskestävyyttä parin-kolmen tunnin välein. Eilen nirskas mua tissistä (vieläki sattuu!) ja illalla päätin että nyt alkaa unikoulu. Aika usein kun Ukkelsson on nukahtanut iltatissille ja siitä siirretty vain sänkyyn.

Tänään on sitten koko perheen vapaapäivä, ainoa laatuaan tälle viikkoa. Hurjasti on hommia, ruoka on onneks saatu uuniin ja autoon on renkaat jo vaihdon alla. Illalla vielä muskariin ja jos vaikka sais saunan lämmitettyä niin lämpeis. Meillä satoi aamulla lunta ja voitte arvata kun kaksvee oli jo lähdössä laskemaan rattikelkalla (tai moottorisahalla niinkuin yks päivä pyys antamaan..).

Remontti poikien huoneen saralta etenee hitaasti, mutta varmasti. Kyllä ne pojat taitaa ennen vuoden vaihdetta päästä muuttamaan. Sitä kun ei ota liian suuria tavoitteita niin yllättää jopa itsensä sitten kun asiat tapahtuukin aiemmin.

MITÄ SULLE KUULUU?

ps. tuo vauvanukke tuolla korissa on välillä vähän heitteillä,

mutta välillä sitä imetetään,

istutetaan syöttötuolissa,

puetaan pikkuveljen toppapukuun,

koitetaan antaa purulelua ("ei se aukase suuta!").

On siis myös hyvälläkin hoidolla.

Päiväni ilman blogeja.. [viikonloppu]

Aika usein kun lapset nukkuu, minä otan esiin suosikkiblogini ja käyn lukemassa uusimmat päivitykset. Tämä korvaa minulla lehden luvun ja uutisten seuraamisen, yleensähän kun blogitekstit ovat melko harmitonta hupia.

Nyt viikonloppuna oli niin paljon puuhaa että nettisurffailu jäi blogien osalta minimiin. Tauti alkaa olla pikkuhiljaa selätetty ja olen jaksanut touhuta niin sisällä kuin ulkonakin. (ja surffata käsityöohjeita)

Sisällä ainut näkyvä mitä olen saanut aikaan on tullut käsityörintamalla. Olen koukku sauhuten virkannut mattoa poikien huoneeseen, aloittanut alusta ja koukuttanut lisää. Välillä virkkausinto on ollut niin paha, että poikien sievästi leikkiessäkin olen saattanut muutaman silmukan tehdä.

No, olen myös pessyt pyykkiä ja lakanat on vaihdettu, tiskikonetta myös tyhjätty ja täytetty ja ja ja..mutta noin muuten täällä ei mitään sen suurempia ole tapahtunut. 

Poikien huoneen remontti seisoo. Viimeinen loppusilaus, se matto,saa tosin valmistua tämän viikon aikana. Enää en aloita samaa mattoa alusta, nyt täytyy saada jo uusia juttuja (mattoja) työn alle. Olen ihan koukussa nyt.

Pihalla ja varastossa on siistitty paikkoja talvea varten, kannettu tarpeetonta roskalavalle, leikattu pensaita, talkoiltu. Kävinpä sunnuntaina viettämässä laatuaikaa ystäväni kanssa kädentaitomessuilla! Pää on ideoita pullollaan, parhaimpia on äkkiä ohimennen kirjattu ylös jääkaapin ovessa olevaan muistioon. Käsityöinto on nyt huipussaan, tämä on joka syksyinen vaiva!

Se olis JÄÄKAAPPI.

Huh. Instagramia seuraavat tietävätkin, että meidän viime viikon vaihde meni sairaalan tunnelmissa. Kirjoittelinkin postausta aiheesta, mutta jätin sen luonnoksiin. Onneksi kenelläkään ei ollut hengen hätää ja kaikki on hyvin. Mitä nyt mä oon ollut äänettömällä melkein koko viikon ja vieläkin on ääni painuksissa. Mutta kyllä tää tästä..

Ada heitti mulle jääkaappi-haasteen.
Mitä meillä on jääkaapissa, kertoo varmasti aika paljon meistä. Löytyykö salaisia suklaakätköjä tai muuta epäilyttävää.. Annetaanko kuvien puhua puolestaan? Tämmöisiä me ollaan.
(selityksenä kerrottakoon, että suklaa on ostettu sairaalaan ja se oli pakko laittaa jääkaappiin kun meinas sulaa kaappiin..)

Kuvat on otettu kauppapäivän iltana, ja sitä seuraavana aamuna.. (lähti vähän mopo käsistä kuvien kanssa)

Jogurteilla ja maidoilla on omat paikkansa, myös hillot on koitettu keskittää.. Muut survotaan sinne minne mahtuu.

Alakaapissa säilötään lähinnä kahvia ja vihanneksia ja kasviksia. Sankossa on puolukkasurvosta. Kananmunat vois sijoittaa pois kylmästä, mutta tilan puutteen vuoksi ovat viileäkaapissa.
Ovessa on turvallisesti lasten ulottuvilla sitten juttuja, jotka ei heidän ulottuville sais joutua..

Ja aamun kuvat;
(kyllä, suklaalevy on kadonnut..)

Pelkäsin, että meillä on ihan sillisalaattia koko jääkaappi, mutta eihän se ole. (no on se) Kyllä siellä tavaroilla pääsääntöisesti on paikkansa ja yleensä sieltä ne myös löydetään mitä haetaan ;)

Jääkaapin ja pakastimen ovet onkin sitten se sotkuisin... Tässä siisteimmät palat.
(kaiketi tiistai oli siis kauppapäivä, kun ruokasuunnittelu on noin pitkälle kirjattuna..)

(ja tsiisus näitä kuvia tuli MONTA)

Haasteen heitän eteenpäin tirkistelyn haluissani Krisselle ja piitzille. Ei oo pakko jos ei taho hei.

Picassot työssään.

Kun kohdalle osuu syysflunssa ja sadekelit, niin ei auta kuin keksiä aktiviteettia sisällä. Ainaiset dvd:n tuijottelut tulevat korvista ulos siinä vaiheessa kun esikoinen vetää kilarit melkein mistä vaan. Vaikkakin meillä sairaana ollessa telkkaria katsotaankin, niin kyllä vaihtelu virkistää. Voi vaikka piirrellä isovanhemmille tuliaisia kyläreissuille. Tai tehdä modernia taidetta ryttäämällä paperia, niinkuin kuopus.

Poks, sanoi vauvakupla?

Kun on kahden lapsen äiti, ja toinenkin heistä jo hurjaa vauhtia kampeaa pystyyn, ei voi kuin todeta että vauva-aika alkaa olla kohta lopuillaan. Jotenkin ajattelen,että vauvan 1-vuotissynttäreihin on pitkä aika, vaikka todellisuudessa alle neljän kuukauden on vuosi vaihtunut uuteen ja meillä ei enää virallisestikaan ole vauvaa.

Tällä viikolla Ukkelsson (joo,olkoon nyt sitten vaikka hänen some-nimensä) on keksinyt vihdoin miten saada jalat kantamaan. Vielä selän suoristus ja enää uupuu jalkojen liikuttelu. Hurjan hauskaa on jo nyt, kun poikaa seisottaa. 

Viimeistään pojan kahdeksankuukautispäivän jälkeen olen herännyt tähän 'meillä ei ole kohta enää vauvaa'-asiaan. Lähipiiriini on syntynyt vauva. Heillä elellään nyt niitä ihania ensihetkiä uuden tulokkaan kanssa, vaaleanpunaiset lasit päässä tietenkin. Niitä, joita tulee aina muistelemaan silmäkulmat kosteana kun näkee vaikkapa nyt erilaisten äitien jakson lopun kun äiti saa vauvan ensi kertaa syliinsä. Tänään ei pelkästään silmäkulmat kostuneet, pääsi ihan vuolaat kyyneleet, kun istuin oma vauva sylissäni katsomassa ensimmäisen jakson loppua. Minun viimeinen vauvani ja minä sylitysten. Toinen siinä niin täydellisenä käsivarsillani. Ne muistot omista synnytyksistäni. Oih. 

Se vauvan saaminen syliin synnytyksen jälkeen on jotain niin sanoin kuvaamatonta. Se täytyy kokea, sitä ei voi selittää. Kun on kauan odottanut jotain hartaasti, ja kun sen sitten vihdoin saa. Oma lapsi. Tarviiko sanoa edes mitään? Ensimmäisellä kerralla olo oli enemmän utopistista, toisella kertaa sitä vain nautti. Kyynelehti, hymyili, leperteli ja ihaili. Vauva oli heti oma!

Lasten saaminen on herkistänyt minusta joitain puolia. Jo esikoista odottaessa itkin vuolaasti katsoessani synnytysohjelmia, nyt ne kyyneleet vain tulevat entistä herkemmin. Toisaalta taas äitiys on tehnyt minusta kovemman. En hyväksy sikamaista käytöstä, ja ravintolassakin uskallan antaa palautetta kylmästä ruuasta.  

Mutta se kupla. Kupla on kai puhjennut. Kyllä meillä eletään nykyään enemmän vain lapsiperheen arkea entä vauva-arkea. Ja jos kuplasta nyt jotain on jäljellä niin luulen sen katoavan viimeistään tammikuussa..

Vauva ei enää sido minua niin paljon kuin aiemmin, hän pärjää mummila-reissun hyvin ilman äidinmaitoa samoin kuin illan mummun kanssakin. Isoveljen pieneksi jääneistä vaatteistakin alkaa sopimaan ne, joita isoveli käytti yksivuotiaana.. Ja niin, kai se kupla toisella kierroksella on erilainen, kun vauvan ollessa viikon vanha kävin kaupassa yksin ja se ei tuntunut ollenkaan oudolta tai menolta uutena ihmisenä minnekään. Ekan kanssa se oli suuri saavutus ja tunne oli outo.

Kuopus, anteeksi, Ukkelsson on jo tolkku poika ja mukana menossa kuin isot miehet. Ja ne sen jutut! Ei kukaan kahdeksankuukautinen voi olla noin huippu jätkä. Eihän? Vai olenko vain unohtanut mitä noin pienet isot miehet jo osaavatkaan? (tällä viikolla on keksitty myös miten kontataan!)

Missä vaiheessa teillä huomattiin kuplan kadonneen? 

Hautuumaa.

Mun pojilla ei tule koskaan olemaan äidinisää, pappaa, keneltä voisi kysyä neuvoa tai pyytää apua. Jos elämä menisi niinkuin minä haluan, pojilla olisi rakastava pappa maan päällä eikä taivaassa.

Silti vaikka pappa ei olekaan tavattavissa käymme aina haudalla muistamassa ja sytyttämässä kynttilän. Vauva tosin ei ole tainnut vielä hautuumaalle edes päästä, esikoinen kun taisi käydä jo kuukauden ikäisenä.

Kuoleman asiat on viime kuukausina pyörinyt puheissa muutenkin. Kesän alkuun osui yhdet hautajaiset, ja siitä lähtien on vähän väliä keskusteltu esikoisen kanssa siitä kuinka laitettiin hiekkaa arkun päälle. Ihmiset vaan tuppaa menemään pienellä ihmisellä sekaisin. Haudatusta henkilöstä puhutaan nimellä, jota kantaa hyvissä hengen voimissa oleva nainen. Minun isäni ja mieheni menee myös pojalla sekaisin. Hieman hämmentyneenä hän kyselee onko isi haudassa ja kuka on sinun isi. Pikkuhiljaa opetellaan asioita elämästä ja kuolemasta.

Viikonlopun saldo remonttirintamalla.

Viikonloppu meni remontoiden. Blogikin on elellyt nyt vähän hiljaisempaa eloa, kun syysflunssa on löytänyt meidät ja koittaa saada vallan myös meistä aikuisista. Huooooh. Mutta viikonloppuna oltiin reippaana.

Esikoinen oli mummulla ja me eleltiin vauva-arkea kolmistaan. Miehellä oli vapaat ja meillä maalisudit heilui. Keittiö sai vihdoin pienen pintaremonttinsa tältä erää päätökseen ja pojille tuleva huonekin sai vaihteen päälle muutostöissä. Ei auta vinkua, että ei ole kiva koti jos ei asialle tee mitään. Vielä on paljon hommaa ja kuvia laitan kunhan saan aikaa tietokoneen kanssa. (eli viimeistään kun huonemuutot on tehty ja keittiö siivottu siihen kuntoon noin muuten, että kehtaa edes kuvata)