Jotain maagista.

Tiedättekö sen tunteen, kun arki alkaa ja etukäteen kaikki vähän ehkä mietityttää, ja sitten kun se arki onkin päällä niin kaikki vaan lutviutuu? Että ei enää mietitytä ja kaikki sujuu omalla painollaan, ihan niinkuin ennen. Siltä musta tuntuu nyt. Että kaikki menee niin kuin pitääkin.

Esikoisen kiukuttelut vie toisinaan aika paljon mehuja, mutta joku käsikirja kai tuohon poikaan pitäis tehdäkin, että hommat menis sutjakkaasti joka kerta. Väitän, että kun osaa käsitellä oikein, ja ei lähde itse mukaan höpötyksiin, saa enemmän hyvää aikaan. Silti ne ulos pukemiset on lähes joka kerta* yhtä showta ja hyppimistä paikasta toiseen, uhkailuja ja hammasten kiristelyjä. Kuulostaako tutulta? Ja tämä lähes poikkeuksitta joka kerta. Ei ole väliä vaikka kuinka määränpää olisi sellainen jee,nyt me mennään sinne, niin silti vaatteiden laitto on kuin makaronia pukisi. Keitettyä. Ja yleensä pukijalla on vähintään kainalot märät pojan ollessa valmis, että ala siinä sitten leppoisin mielin pukemaan toinen samanlainen, ehkä jopa astetta (tai sataa) äänekkäämpi. 

Mutta tämähän on vain yksi pieni paha tässä elämässä, ei auta marista. Pyyhin vain enimmät hiet otsalta (ja kainaloista) ja ulostaudun lasten kanssa pihalle.

Arjen sujuvuus on löytänyt myös sisäisen zeninsä meidän pojista. (Nyt ei puhuta ulos pukemisista..). Päivät sujuu aika lailla aina samaa rataa. Joskus irrotellaan ja poiketaan arjesta, mutta viimeistään iltapuuhat toimitetaan samalla kaavalla kuin aina. Unikoulun ja poikien saman katon alle muuton jälkeen aamut ovat olleet välillä aikaisia (mulle). Miehen ollessa kotona aamulla on aamut jaettu tasan milloin toinen saa jäädä nukkumaan. Nyt sitten parina aamuna on miehen töihin lähdön jälkeen nukuttu poikien kanssa vielä kahdeksaan, yhdeksään. Tänään lopettelimme aamupalaa puoli yhdentoista aikaan ja ennen yhtätoista naureskelin mielessäni, että kohtahan tuo olisi jo ruoka-aika. Eli lisää vaan näitä aamuvuoro-päivien pitkään nukuttuja aamuja, on lähempänä sitten se kun ollaan taas kaikki yhdessä ilta kotona. (Ei, me ei syöty yhdentoista aikaan kuten yleensä, söimme sitten kun tuli nälkä)

Ja mistä se hyvä olo nyt mulla niin kumpuaa taas tähän arkeen? 

No vaikkapa just noista pitkään nukutusta aamuista (edelleenkin mulla on vaikeaa mennä "ajoissa" itse nukkumaan. Tarvin sitä omaa aikaa illalla. Vaikkakin sitten lojumalla siellä sohvan nurkassa.), perheen kesken vietetyistä hetkistä,
omista hetkistä,
vaikkapa siitä että kävimme esikoisen kanssa kahdestaan ulkona "ison tien vallessa" kävelyllä, tutkittiin pimeässä koiran juoksutus-paikkaa ihan vaan koska "voijaan me mennä sinne. Mullahan on tämä otsalamppu!",
tai ihan vaan siitä että olen saanut pääni moodattua siihen asentoon, että ne tekemättömät työt odottaa vaikka niitä ei koko aikaa miettisikään.
Niin ja onhan ne nämä päivätkin aika valoisia jo.

Että semmoista. 

Ja ajatelkaapa, mä yritän nyt nauttia näistä päivistä kotona, koska havahduin yksi aamu siihen, että ensi talvena en todennäköisesti näe päivänvaloa kuin viikonloppuisin. (No joo, on töissäkin ikkunat) 

Että on tässä kotona olossa puolensa.
Sanoinko muuten, että ihana tuo aurinko. Ihana kun on valoa!

*tänään sitten kun päivällä tän tekstin kirjoitin ja iltapäivällä ulkoiltiin,

kaikki sujui kuin rasvattuna!