Syksy oli raskas. Sairastettiin jokainen vuorollaan, esikoinen ehkä eniten ja lopulta saatiin vielä jouluksi oikein multikliimaksi kun ykä tuli kylään ja ilahdutti molemmista päistä.
Ajateltiin, että nyt tää oli tässä, vuosikin vaihtuu. Mutta mitä vielä! Kun on saanut vastustuskyvyn heikkenemään näin hyvin,niin jatketaan samalla linjalla.
Yks on saanut putket, toinen on varmaan seuraavan tulehduksen jälkeen seuraava jonossa,kolmannen vaivoja tutkitaan ja tutkitaan, ja neljäs nyt näköjään vetää kans kaikki lastentaudit korvatulehduksesta lähtien itselle.
Ollaan unohdettu olla suunnittelematta lomia, koska tietäähäbön sen, että sairastellessa se menee kuitenkin. Ollaan kuitenkin muistettu joka päivä olla kiitollisia toisistamme. Ilman meitä ei olis meidän perhettä. Ja kun tässä nyt on ruvettu rytemään tautien kirjon vastoinkäymisissä niin kyllä se nyt aina vielä yhden taudin kestää. Totuuden nimissä kerrottakoon, että itkien silti ajoin tänään lääkäriin kun en vaan enää jaksais.
Että nyt sitten horjuu se mun positiivinen asenne. Vaikka keksin kyllä jo että tatuoin johonkin tekstin "pohjalta on hyvä ponnistaa". Koska jostainhan ne pienimmätkin ponnistaa, miksen minäkin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ugh.