Tokka tonkeli 1v8kk

Pientä päivitystä kuopuksen osaamisesta.. Hurjaa vauhtia tulee lisää juttuja mitä hän osaa, tässä osa;

Tuu-tuu  - juna
Maatti - Martti (autot-elokuvasta, you know)
Wii-wii - Salama McQueen (sama elokuva, you know)
Atsi - Dusty (lentsikat-elokuva)
Isi - äiti
Isi - isi
*äitin etunimi* - äiti
Oppaa - soppa(a)
Oppaa - mehu
Että - maito
Että - vettä
Popo - potkuauto
Ekka - potkumopo
Ekka - rekka
*pörinää* - auto
Hau - koira
Maau - kissa
Mää - lammas
Mammass - lammas
Muu - lehmä
Mehmä - lehmä

Kahden sanan lauseita;
Peepe ei!
Hassu istä (iskä)

Osaa vastata "oo" ja "ei". Osaa noudattaa kahden asian ohjeita, "hae pallo, tuo sitten äitille". Ymmärtää enemmän kuin itse puhuu.

Haluaa pukea ITSE, vasta sitten saa auttaa. (kiitos päiväkoti)

Haluaa syödä itse. Ja syö. Hoidon alun jälkeen viime päivinä on tullut sitä, että ojentaa lusikkaa meille vanhemmille ja pitää syöttää. Edelleenkään ei todellakaan syö, jos ei halua.

Tutti syö puhetta aika paljon, tai sitten hän vaan pärjää vähemmillä sanoilla kuin esim veljensä saman ikäisenä (ruuneperinä). Tutti hoidossa vain unilla, kotona vaatii saada tuttia nälkäisenä ja väsyneenä.. Ja kun tutin annat, niin siitä ei muuten luovuta...

Rakastaa xylitol-pastilleja. Jos näkee että "pastillikaapista" otetaan jotain ja hänelle ei anneta, niin hänellehän annetaan. On kokeiltu. Yks yö heräsi huutamaan aamuneljältä, kun ei saanut illalla pastillia ennen hampaanpesua.. ("anna.anna.ANNA!!!!")

Perintöpinnis alkaa jäämään kohta pieneksi.. Kerrossänky on hankintalistalla, jossain vaiheessa.

Vaatteet pääosin 86/92, 80 ulkopuvut sun muut sai jo laitella kiertoon. Kengät 23-24.

On saman ikäinen kuin esikoinen tullessaan isoveljeksi. Tuntuu hurjalta, vastahan kuopuskin syntyi, esikoinen tuntui silloin niin isolta kun vauva tuli. Nyt nuorempi saman ikäisenä on ihan vauva. Vai johtuuko se vaan siitä, että onkin oikeasti mammari ja aina se äitin pienin vauva?

PMMP.

Voi elämä.
Katoin just Vain elämää-sarjan toisen jakson, Vesalan Paulan päivän. Kosketti muuten ihan tosi paljon enempi entä Vesa-Matti Loiri, jolta tiesin kaks biisiä, joista toista en tiennyt edes olevan sen.
Mutta nyt. Ai kyynel. Mietin perjantaina miks kaikki päivittelee facebookiin kuinka ovat liikuttuneita jne. Nyt oon minäkin.
Kosketti.
Kiitos armas aviomies kun otit meille (edes hetkeksi) ruutuplussan.
Kiitos PMMP, kun koskaan olitte olemassa.
Kiitos, että ollaan oltu joskus vähän niinku naapureita, Paula.
Kiitos, että se viimeinen biisi kosketti mua eniten, niinku se on varmaan aina tehnyt PMMP:n biiseistä.
Ja kiitos Elastinen. Mä tuun sun stadion-keikalle milloin vaan! Minä en Cheekkejä kaipaa, se ei edes uskalla mennä makuupussiin (vaikkakin ne ON ahdistavia).
Huh.
Olen puhunut.

(aurinkoisen) vapaapäivän kuulumisia.

Ensin mää pistin tän blogin kiinni. Sitten mää kirjotin jotain ja luulin avanneeni tämän taas. Sitten mää nyt avasin tän. Eipä jahkata täällä!

Mun syyslentsu oli astetta rajumpi. Tai ainakin pitkä. Mutta se mitä oon oppinut, on että itsestään pitää pitää huolta. Kun on kipeä, on kipeä. Töihin ei mennä puolikuntoisena (taisin vähän mennä..), vaan hoidetaan oma kroppa kuntoon ja painetaan sen jälkeen taas sata lasissa.

En oo varmaan koskaan kertonut ammattiani, (enkä kerro nytkään) mutta sanonpa vain, että mun työ on kyllä antoisaa ja palaute tulee välittömästi. Joka päivä on enemmän niitä positiivisia ajatuksia, ja kohtaamisia, entä semmoisia, että blaah, loppuis jo tämäkin työpäivä. Toisinaan silti töiden jälkeen on ihan naatti, kaikkensa antanut, ja toisinaan sitä on virtaa täynnä ja jaksais vaikka mitä.

Nyt meillä on poikien kans käytännössä viikonloppu keskenään. Perjantaina oltiin koko perhe ilta kotona, nyt ollaan seuraava ilta maanantaina. Iltavuorot tosin tietää vähän enempi fyffeä tälle perheelle, hah.
Tänään on paistanut aurinko, ollaan ulkoiltu aamulla lähellä olevalla pulkkamäellä ja hiekkakentällä (oltiin mm.hippaa ja esikoisen jotain omaa kiinniotto-leikkiä), mä oon pitkästä aikaa nauttinut tv:n katselusta ja käsitöiden teosta päikkäriaikaan (saikulla se ei ollut nautinto, se oli ajantappoa), ollaan ulkoiltu vähän lisää (ja ihmetelty miks äiti ei anna pissiä puskan juureen, kun isi antaa (pippeli paleltuu..)), tehty kotitekoisia ranskiksia murekkeelle ja makaronille kaveriksi. Tai pikemminkin keitetty makaronia murekkeelle kaveriksi kun ranskikset ei meinannut ehtiä samalle syöntiä nälkäisten lasten kans. Rakennettu duploilla, katsottu Martin tarinatallia, minä oon taas vähän neulonut, sylitelty, maattu teltassa, leikitty kukkuu-leikkiä telttaan ja vaikka ja mitä. Ihana päivä on ollut. Nyt kun oma olo alkaa olemaan elävien kirjoissa, niin on tämä ollut nautinto olla kotona (aurinkoisena) vapaapäivänä. Ainut tumma pilvi tähän meidän eloon on nyt koiran vatsantoiminta. Jos se ei viikonlopun aikana rauhoitu, niin maanantaina sitten haemme lääkettä.

Että tämmöisiä kuulumisia meille.

Mitä teille kuuluu?

Onko siellä ketään?

ps.tällä viikolla tuli vuosipäivä mun ekasta plussasta.

Neljä vuotta. Apua.

Mulla on siis apaut 8kk aikaa valmistautua siihen,

että meillä asuu nelivuotias.

gulp.

Hupsista.

No oho. Vähän vei arki mennessään. Ja vieköön. Arjessa on oma rytminsä, välillä melkoisia läpsystä vaihto-meininkejä, mutta toisaalta myös niin odotettuakin.

Syksyn eka flunssakin on saapunut. Mulle. Aamulla jatkuu silti arjen pyöritys, onhan tässä viikonloppu vietettykin ilman lapsia huikeassa aikuisseurassa. Oli hääpäivää, hotelliyötä ja yllärisynttäreitä. Vähän hyvää ruokaa, reipasta keilausta ja lopuksi sunnuntaille siivouspiikki kirppiskamojen kasaan laittamiseksi.

Nyt pää tyynyyn KOPS (oikeesti se on ihan pehmeä tyyny kyllä), ja unten maille. Nää nyt on tämmösiä nää mun postaukset. Tääki tais olla jopa neljäs tälle kuuta. Mutta hyvin menee.

Köh köh ja niisk. Kuitti.

Päivähoidon alku.

Kaks reipasta lasta. Kaks reipasta vanhempaa. Kahtena päivänä isompi itkenyt, että ei saa tulla hakemaan, ja pienempi ollut iloinen isin saapumisesta. Molemmilla yhdet itkut. Toisella jostain syystä, toisella yläsängystä puuttuvan portaan takia. Aamulla jääneet reippaasti ilman itkuja, ja ilman monia helppoja (äiti olis ehkä tarvinnut useammat heipat..).

Jännä nähdä missä vaiheessa hoksaavat jujun, että täällähän ollaankin ilman äitiä ja isiä. Nyt vielä kyseltiin miksi ei huomenna voi mennä.

Näillä eväin eteenpäin. Nyt nautitaan viikonlopusta! Onkin makoisaa, ku koko perhe koossa :)

JÄÄHYLLÄ.

Huh hellettä! Vaan minä en valita, totean vain. Kyllä se talvella taas ikävä iskee näitäkin helteitä, kun on muka liian kylmä. Tai no, ei mulla oo, en valita sittenkään ;)

Jäähyllä on myös blogikin (itekin tässä epätoivoisesti ikkunan alla kirjoittelen tätä :D). Työt ovat alkaneet, aamulla starttaa myös poikien päivähoito. Illat menee yhdessä hujauksessa ja nytkin jo nukkumatti kolkuttelee silmäkulmaa. Ei tässä kaikkeen ehdi. Tärkeimmät ensin, lapset.

Viikossa positiivista on ollut aurinko, työsopimus, aurinko, ja kiva työpaikka. Niin ja aurinko. Huomisen hoidon alun itkutkin on hoidettu jo viime viikolla, joten huomenna olen reipas äiti ja pussailen vaan maltillisesti pojat ennen kuin jatkan matkaa omiin töihini.

Nyt se sitten alkaa. Se meidän todellinen lapsiperheen arki. IHANAA.

ps. KK, vastaan sähköpostiisi asap!!!! En oo unohtanut :)

Vähän vaan oon itkenyt.

Äitiys. Tuo maailman mullistava itkun tuoja. Pehmittää kovimmatkin naiset.

Vähän vaan oon itkenyt tässä viimeisen viikon sisään. Ihan vaan vähän. Vollottanut sillai kauniisti silmät päästäni ja itkenyt ilman, että edes tajuan. Ne kyyneleet vaan on tullut jostain. Hirrrveen kaunista. Yleensä nämä itkut on tullut iltasella, kun on taas yksi päivä mennyt ohi kotiäitinä oloa. Ihan kuin laskisin lopun alkua.

Kai tämä kuuluu tähän luopumisen tuskaan, että tässä tämä nyt sitten oli? Meidän kultaiset päivät kotona poikien kanssa. Ikinä koskaan me ei enää olla kolmestaan näin tiiviisti kotona kuin nyt on viimeiset reilu 1,5-vuotta oltu. Ja minä kun vielä lasken, että olen ollut kotiäiti keväästä 2011 asti, vaikkakin oikeasti olen ollut sen syksyn 2012 töissä..

Viikkoon on mahtunut paljon ihanaa. Tavallista arkea pääasiassa, mutta myös niiden mahtavien äiti-kavereiden treffailua keneen on tukeuduttu monta vuotta. Jos ikinä koskaan tulen saamaan lisää lapsia, toivon, että myös silloin tukiverkkooni kuuluisi niitä ihmisiä jotka myös ovat samassa elämäntilanteessa.

Vuosien aikana olen itse kasvanut eniten. En ole enää se sama tytön hupakko, joka ei paljon huolta huomisesta kantanut. Musta on tullut äiti. Emo, joka huolehtii poikasistaan. Minusta on kasvanut aikuinen nainen. Vastuullinen vanhempi. Parempi vaimo. Kivempi ihminen ehkä?

Olen tehnyt listaa asioista mitkä täytyy hoitaa ennen ensi viikkoa.
Ostanut tutteja ja vaippoja lisää,  hommannut uuden unipupun.
Luvannut myös esikoiselle samanlaisen, jotta uni tulisi hänellekin.
Olen perkannut pienimmän vaatteita kirppiskasaan.
Ajatellut kumppareiden tilanteet, lisännyt listaan 'lenkkarit esikoiselle'.
Miettinyt miten aloitus päiväkodissa menee, kun ekat päivät alkavat jo niin aikaisin.
Käynyt läpi päässä kuviot niille päiville kun vien lapset. Kun haen lapset. Kun ollaan ilta kotona kolmestaan.
Ostanut kaupasta puolivalmiita ruokia pakastimeen, jotta ruuan laitto ei vie yhteistä aikaamme illalla.
Pyöritellyt lihapullia pakkaseen.
Ostanut itselleni kukkia kuistille.
Melkein itkenyt kotiäiti-kollegan muistaessa pienellä lahjalla.
Miettinyt blogin tulevaisuutta, ja päättänyt että jatkossa -kuin nytkin- oma hyvinvointi ja jaksaminen menee blogin edelle. Ja lapset menee kaiken edelle.
Päättänyt, että kuvaton postauskin on itselleni mukavampi muisto, kuin ei ollenkaan.
Harmitellut, kun en kuopusta odottaessa jaksanut paljoa bloggailla.
Muistanut kuinka se työssä käyvän äidin osa on rankka.
Päättänyt jaksaa, mennä ajoissa nukkumaan, ja pyytää lapsenhoitoapua aina kun siltä tuntuu.
Sitten oon vähän itkenyt kaikkea viimeistä mitä tällä viikolla on ollut. Paras taisi olla se viimeinen kauppareissu arkena koko perheen kesken.
Että on sitä vähän itketty. Sillai nätisti ja vuolaasti kyyneleitä pudotellen.