Vähän vaan oon itkenyt.

Äitiys. Tuo maailman mullistava itkun tuoja. Pehmittää kovimmatkin naiset.

Vähän vaan oon itkenyt tässä viimeisen viikon sisään. Ihan vaan vähän. Vollottanut sillai kauniisti silmät päästäni ja itkenyt ilman, että edes tajuan. Ne kyyneleet vaan on tullut jostain. Hirrrveen kaunista. Yleensä nämä itkut on tullut iltasella, kun on taas yksi päivä mennyt ohi kotiäitinä oloa. Ihan kuin laskisin lopun alkua.

Kai tämä kuuluu tähän luopumisen tuskaan, että tässä tämä nyt sitten oli? Meidän kultaiset päivät kotona poikien kanssa. Ikinä koskaan me ei enää olla kolmestaan näin tiiviisti kotona kuin nyt on viimeiset reilu 1,5-vuotta oltu. Ja minä kun vielä lasken, että olen ollut kotiäiti keväästä 2011 asti, vaikkakin oikeasti olen ollut sen syksyn 2012 töissä..

Viikkoon on mahtunut paljon ihanaa. Tavallista arkea pääasiassa, mutta myös niiden mahtavien äiti-kavereiden treffailua keneen on tukeuduttu monta vuotta. Jos ikinä koskaan tulen saamaan lisää lapsia, toivon, että myös silloin tukiverkkooni kuuluisi niitä ihmisiä jotka myös ovat samassa elämäntilanteessa.

Vuosien aikana olen itse kasvanut eniten. En ole enää se sama tytön hupakko, joka ei paljon huolta huomisesta kantanut. Musta on tullut äiti. Emo, joka huolehtii poikasistaan. Minusta on kasvanut aikuinen nainen. Vastuullinen vanhempi. Parempi vaimo. Kivempi ihminen ehkä?

Olen tehnyt listaa asioista mitkä täytyy hoitaa ennen ensi viikkoa.
Ostanut tutteja ja vaippoja lisää,  hommannut uuden unipupun.
Luvannut myös esikoiselle samanlaisen, jotta uni tulisi hänellekin.
Olen perkannut pienimmän vaatteita kirppiskasaan.
Ajatellut kumppareiden tilanteet, lisännyt listaan 'lenkkarit esikoiselle'.
Miettinyt miten aloitus päiväkodissa menee, kun ekat päivät alkavat jo niin aikaisin.
Käynyt läpi päässä kuviot niille päiville kun vien lapset. Kun haen lapset. Kun ollaan ilta kotona kolmestaan.
Ostanut kaupasta puolivalmiita ruokia pakastimeen, jotta ruuan laitto ei vie yhteistä aikaamme illalla.
Pyöritellyt lihapullia pakkaseen.
Ostanut itselleni kukkia kuistille.
Melkein itkenyt kotiäiti-kollegan muistaessa pienellä lahjalla.
Miettinyt blogin tulevaisuutta, ja päättänyt että jatkossa -kuin nytkin- oma hyvinvointi ja jaksaminen menee blogin edelle. Ja lapset menee kaiken edelle.
Päättänyt, että kuvaton postauskin on itselleni mukavampi muisto, kuin ei ollenkaan.
Harmitellut, kun en kuopusta odottaessa jaksanut paljoa bloggailla.
Muistanut kuinka se työssä käyvän äidin osa on rankka.
Päättänyt jaksaa, mennä ajoissa nukkumaan, ja pyytää lapsenhoitoapua aina kun siltä tuntuu.
Sitten oon vähän itkenyt kaikkea viimeistä mitä tällä viikolla on ollut. Paras taisi olla se viimeinen kauppareissu arkena koko perheen kesken.
Että on sitä vähän itketty. Sillai nätisti ja vuolaasti kyyneleitä pudotellen.