Solakka akka.

Havahduin tässä joku aika sitten suihkuun mennessä siihen,että peilikuva ei enää vastannut sitä mihin olin tottunut. Se oli hoikempi. Maha oli kadonnut johonkin, rinnatkin olivat pienentyneet. Täh. Minäkö se olin, oikeasti? Ja tällä vaivannäöllä mitä olin tehnyt. Olin tehnyt en mitään. 

Aamulla oli kaivettava puntari esiin, ihmetellä asiaa vielä uudemman kerran husbandille, ja vain ihmetellä lukemia. Kyllä, taas oli paino pudonnut.

Sain tuossa joku aika sitten eräältä lukijaltani sähköpostia, jossa hän kertoi ihailevansa (saa korjata, jos menee väärin!) mm.mun liikuntaintoa. No, ajattelin nyt tähän samaan postaukseen sisällyttää myös tarinan siitä, mitä tapahtui kun tämä fatso lopetti käynnit fysioterapeutilla.. 

Lyhykäisyydessään tarina menee kuta kuinkin näin; käynnit loppuivat fyssarilla, meidän perheessä oli nuha jos toinenkin, ja yksinkertaisesti olen vain liian laiska liikkumaan. 

Eli ne ohjeet mitä sain on aika nollissa toteutuksen kanssa. Ainoa mitä teen, on ryhdin korjaus. Silloin kun muistan. Ja liikkuminen muuten.. No, olen ollut aktiivisempikin. (nyt kuuluu yleisöstä taustanaurua!)

Että se mun itsestä huolehtiminen ei ainakaan tuolla liikuntapuolella ole mennyt niin kuin kuvittelin. Ruokapuolella sitten on skarpattu enempi. Joka iltainen salaatti-iltapala ontuu vain kun olen lasten kanssa yksin kotona. Silloinkin yleensä teen "salaatin" ilman salaatinlehtiä. Tai teen jotain muuta "kevyttä", mutta täyttävää. Kylässä ollessa sitten mennään sen mukaan mitä talo tarjoaa. 

Annoskoot olen pyrkinyt pitämään kohtuudessa, enää kun ei tarvitse senkään takia näkeä itse nälkää että joku muu syö ne viimeisekin mehut sinusta. Kuopuksellakin on pääpaino siirtynyt mun rintavarustuksesta muihin ruokiin, mitä nyt öisin tykkää sitten tankkailla....

Ja ne herkut. En ole onnistunut olla ilman, joten en ole ollut. Mikään itseni rääkkääjä en kuitenkaan ole, rakastan vain liikaa kaikkea herkkua ja niin tyhmältä kuin se kuulostaakin, niin jos sillä pysyy mieli iloisena niin aion syödä jatkossakin. Suklaa on nyt se pahin kaveri, siitä tykkään liikaa. Karkkien ostoa hillitsee niistä nouseva kutina/ihottuma, niin ne jää aina välillä vähemmälle. Mutta, itselleni puolustukseksi voin sanoa, että en vedä herkkuja kaksin käsin! Maltti niidenkin kanssa, niin kyllä sen kestää ;) Ja kun ei revi ressiä jokaisesta syödystä suklaasta, niin jo auttaa. (just söin teen kanssa tortun JA piirakkapalan..)

Mutta niin. Kai tässä on joku hyvin toimiva elimistö mulle annettu, kun herkuttelukaan ei saa painoa junnaamaan ja paino ennemmin laskee kuin nousee kaiken herkuttelunkin jälkeen. Alkaa olemaan kohta olo, että alan olemaan takaisin oma itseni. Hui. Onneksi en kaikkia vaatteitani nakannut menemään silloin kun ne olivat mulle liian pieniä..


***

Tarkoitus oli tulla kertomaan jotain ihan muuta, mutta koska hampaita tehtaileva kuopukseni tykkää enemmän työllistää äitiä, kuin antaa äidille omaa aikaa, niin julkaisenpa tämän nyt tähän väliin.
Huomiselle mulla on kivaa live-konsertin merkeissä. Tarkoittaa siis päiväunia huomiselle, että jaksan ajaa konserttiin ja takaisin! Ja että kenenkö keikalle? Suomen kovimman popparin! Oon kymmenen vuotta sitten tuijottanut idolsia ja miettinyt, että tuossa on jotain. Ja tadaa, nyt jo pääsen keikalle. Eli Tuiskun Anttia ollaan menossa kuuntelemaan. Vähän harmittaa, kun Jari Sillanpää olis samalle päivää ollut myös täällä, se on toinen kenet haluan nähdä joskus livenä. Ja jotta nyt vielä sekoitetaan pakkaa, niin mietin yks päivä radioa kuunnellessa, että jos Stratovarius joskus keikkailee (keikkaileeko se edes?) niin sekin on nähtävä vielä uudemman kerran.