Tunteikas viikonloppu edessä. Surua ja iloa. Elämän ääripäiden juhlia. Minä siinä välissä. Yritän olla ajattelematta, että mitä sitten kun minun äidistä aika jättää. Tai mitä sitten kun minusta aika jättää. Kunpa ehtisin antaa lapsilleni hyvät elämänopit ennen kuin täytyy sanoa heipat. Että saisivat siivet alleen. Mutta kun elämästä ei koskaan tiedä. Aina täytyy elää viimeistä päivää. Ei päättömästi toilaillen, vaan niin että itsellä on hyvä olla. Lopulliset hyvästit jättävät aina aukon. Yhdet elämän suuruiset hyvästit olen jättänyt, seuraavia en uskalla edes ajatella. Se on niin lohdutonta. Ei saa enää ikinä mennä syliin, halata, olla se pikkutyttö, josta huolehdittiin. Enää en ole se pikkutyttö, mutta suhde äitiini on niin vahva, että en halua sen suhteen ikinä päättyvän. En ainakaan ennen aikojaan. Haluan päästä äitini kanssa vierekkäisiin kiikkutuoleihin ihmettelemään, että kukas se sinä olet, olet niin kovin tutun oloinen. Mutta nämä ovat vain ajatuksia. Positiivisia elämälle ehdotettuja toiveita. Älä päästä meistäkään irti ennen kuin vuosia on enemmän lähellä sataa kuin 50!
--
Tällaisia mietteitä tähän iltaan. Tunteet nousevat pintaan siis jo nyt. Ehkä huomenna jo tämäkin teksti on vain omissa arkistoissani, ehkä jätän sen tänne ainiaaksi. Elämä on juuri hyvä näin. Olen onnellinen. Nukkukaa hyvin armaat, teitä on jo kahdeksan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ugh.