Lumet on lähes sulaneet, aurinko paistaa ja olo on kuin toukokuussa. Uusi ja tuleva kihelmöi, samalla mietityttää ja arveluttaa. Asioilla on tapana järjestyä, ja nytkin on iloinen mieli siitä, että jälleen se olin minä keneltä kysyttiin mahdollisuuksia tulla töihin, eikä toisin päin. Jossain asioissa onnistun siis paremmin kuin hyvin ja osaan hoitaa hommani niin, että minut muistetaan myös muutaman vuoden poissaolon jälkeenkin.
Kotona on aika helmeä. Mitä nyt mies seuraa vähän turhankin tiiviisti uutisia maailmalta, ja minä vilkkaalla mielikuvituksella näen jo itseni sotaleskenä. Huspois ne ajatukset siis!
Esikoinen oppi reissussa uusia tapoja ja leikkejä. Tavat eivät välttämättä ole niin positiivisia, mutta varmasti ikään kuuluvaa kuitenkin. Joskushan näiden idiotismien piti rantautua myös meille. Tekemisen ja kokemisen kauttahan tätä elämää opitaan.
Hitiksi on osoittautunut serkkujen kanssa opittu piilo-leikki. Aivan paras! Mulla itsellä on ollut AINA ongelmia olla piilossa, naurattaa niin kamalasti kun toinen etsii. Mutta hauskaahan tämä on. Koko perheellä on tätä leikitty. Esikoinen kertoi eilen taktiikkansa ja se meni kutakuinkin näin "minä lasken tässä, yksi-kaksi-komme, ja sitten minä kulkkaan mihin isi meni". Todellisuudessa menee juuri noin, tosin hän laskee sujuvasti viiteen tai seitsemään, sen jälkeen mutisee ja huutaa lopuksi la-la-laa-tullaan! Aivan huippu jätkä.
Jos taas etsintävuorossa on äiti tai isi, muistetaan piilopaikasta (joka voi olla myös etsijän välittömässä läheisyydessä) huutaa "TÄÄLLÄ!" ja pompata parhaimmassa tapauksessa pystyyn ennen kuin etsijä on liikkunut mihinkään. Pääasia tässäkin taitaa olla, että leikitään yhdessä ja kaikilla on kivaa. Tätä nykyä voi muuten olla varma, että myös vieraat pääsee tätä leikkimään. Ja onpa mummikin leikkinyt tätä poikien kyläillessä.
Mutta niin. Arki on tätä nyt. Ja ihan kohta se taas muuttuu. Musta tulee ainakin hetkeksi työssä käyvä äiti. Mitä ne semmoiset sitten ehtiikään enää tekemään?!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ugh.