Outoa porukkaa.

Varmasti suurin osa tätä mun blogia lukevista on mulle oikeasti ihan outoa porukkaa. Jos käveltäis kadulla vastakkain, ei varmaan kumpikaan arvais keitä ollaan. Silti te tiedätte siellä musta vaikka ja mitä. Enemmän kuin moni mun ystävä. Toisaalta tiedätte aika paljon vähemmän. 

Silti mun tuttavat, jotka täällä käy sanoo, että ihan on minun oloinen blogi. Ja äitini lukee tätä myös ja sanoo tunnistavansa tyttärensä. Eli kai tässä sitten ihan omana itsenä ollaan.

Välillä sitä tulee mietittyä saako ajatuksensa esille oikein. Osaako kirjoittaa niin kuin ajattelee. Ehkä näin blogiteksteissä sitä miettii "mitä sanoo" ja miten sanoo, näitä voi luonnostella ja olla vaikka julkaisematta, jos ei halua juttujaan julki. Todellisessa elämässä tuntuu välillä olevan vähän hankaluuksia saada itsensä kerrasta ymmärretyksi. (Tai sitten vastapuoli ymmärtää tahallaan väärin...?)

Kirjoitettu teksti voi olla petollista, vastuu on aina loppuviimein lukijalla. Kirjoittajan aivoitukset tuskin aukeaa, jos maailmaa katsookin eri väristen lasien läpi. Tai jos kirjoittaja ei selkeästi ilmaise mitä tarkoittaa.

Mun blogitekstit on minun, ja meidän perheen, ihania hetkiä. Niitä, jotka haluan muistaa. Suurin osa jää silti kirjaamatta tänne, ja elämme ihan vain normaalia perhe-elämää. Ei meilläkään aurinko aina paista, väsyttää ja toisen puoliskon naama ärsyttää.

Minä en ole mikään urhea liikkuja, kuten varmasti jo tämän vuoden liikuntapäiväkirja kertoo, mutta pyrin elämään terveellisesti, ja niin että mulla on hyvä olla. Kasvisruokaa kerta per viikko pitää aika hyvin kutinsa, ja kyllä minä aina muistan ryhtinikin välillä korjata. Mitään mitä täällä sanon, ei ole totuudesta vääristelty. Silti todellisuudessa olen ihan erilainen kuin blogitekstini. Puhun paljon (seurasta ja omasta vireystasosta riippuen), poikkean sivuraiteille, kerron uutta juttua kun edellinen on vielä kesken, en anna muille suun vuoroa, ajatus katkeilee, ja jutut on sekaisin. Tämä kaikki pätee niin kirjoitettuun tekstiin viestitellessä kuin ihan oikeaan puhumiseenkin. 

Semmoinen minä olen, hölö. 

Oletan, että ihmiset osaavat hyvät tavat. Vastaavat viesteihin, ja ovat kykeneväisiä kanssakäymiseen vaikka sielunsiskoiksi ei tultaisikaan. Että, jos kysytään, niin vastataan. Ei urkita turhia lisää, jos ei ole aikomusta jatkaa yhteydenpitoa. Ollaan niin fiksuja, että osataan käyttäytyä kuin aikuiset. Silti tämä taito tuntuu turhan monelta uupuvan, ja se suututtaa minua. En ymmärrä sellaisten ihmisten tarkoitusperiä, jotka ovat kivoja niin kauan kuin heille itselle sopii. (jotkut jaksaa tätä monta monta vuotta...) Mitä niillä muilla on väliä. 

Onneksi on myös niitä, joiden kanssa asiat vaan löytää uomansa. Kommentit omaan blogiin, kuin myös omat kommentit toisten blogeihin, antaa sitä ihanaa vuorovaikutusta ja hidasta tutustumista ihmisiin, joilla on samat elämäntilanteet ja/tai kiinnostuksen kohteet. Toisten kanssa tutustutaan vain some-tasolla, toisten kanssa lörpötellään puhelimessa ja viesti-linjat käy kuumina usein. Sitten on niitä, joita haluaisi tavata, mutta välimatka estää, ja niitä joiden kanssa on tavattu ja puhuttu suu vaahdossa. Tätä listaa vois jatkaa vielä, mutta pysäytän tähän. 

Että sitä minä vaan, että ei tämä(kään) blogi koko totuutta kerro. Tämä on vain yhden äidin päiväkirja niistä jutuista mitä haluaa mieleen painaa. Ihmisiä sitä tälläkin puolen ollaan. 

**

Blogi on elellyt hiljaiseloa viimeiset viikot, mutta jossain määrin varmasti taas jutut lisii, kun palaan takaisin kotiäiti-roolini. 

Työssäkäyvän äidin ajatuksia laitan tännekin, kunhan saan sitä kuuluisaa aikaa.. Se kun on ollut vähän kortilla tässä.

Tämä postaus on kirjoitettu jo aiemmin, nyt tuli vain tarve päästää se ilmoille.. Ja vaikka en tykkääkään hymiöistä enää tänne blogin puolelle, niin nyt on laitettava yksi silmänisku ;) 

Öitä!

**