Poks, sanoi vauvakupla?

Kun on kahden lapsen äiti, ja toinenkin heistä jo hurjaa vauhtia kampeaa pystyyn, ei voi kuin todeta että vauva-aika alkaa olla kohta lopuillaan. Jotenkin ajattelen,että vauvan 1-vuotissynttäreihin on pitkä aika, vaikka todellisuudessa alle neljän kuukauden on vuosi vaihtunut uuteen ja meillä ei enää virallisestikaan ole vauvaa.

Tällä viikolla Ukkelsson (joo,olkoon nyt sitten vaikka hänen some-nimensä) on keksinyt vihdoin miten saada jalat kantamaan. Vielä selän suoristus ja enää uupuu jalkojen liikuttelu. Hurjan hauskaa on jo nyt, kun poikaa seisottaa. 

Viimeistään pojan kahdeksankuukautispäivän jälkeen olen herännyt tähän 'meillä ei ole kohta enää vauvaa'-asiaan. Lähipiiriini on syntynyt vauva. Heillä elellään nyt niitä ihania ensihetkiä uuden tulokkaan kanssa, vaaleanpunaiset lasit päässä tietenkin. Niitä, joita tulee aina muistelemaan silmäkulmat kosteana kun näkee vaikkapa nyt erilaisten äitien jakson lopun kun äiti saa vauvan ensi kertaa syliinsä. Tänään ei pelkästään silmäkulmat kostuneet, pääsi ihan vuolaat kyyneleet, kun istuin oma vauva sylissäni katsomassa ensimmäisen jakson loppua. Minun viimeinen vauvani ja minä sylitysten. Toinen siinä niin täydellisenä käsivarsillani. Ne muistot omista synnytyksistäni. Oih. 

Se vauvan saaminen syliin synnytyksen jälkeen on jotain niin sanoin kuvaamatonta. Se täytyy kokea, sitä ei voi selittää. Kun on kauan odottanut jotain hartaasti, ja kun sen sitten vihdoin saa. Oma lapsi. Tarviiko sanoa edes mitään? Ensimmäisellä kerralla olo oli enemmän utopistista, toisella kertaa sitä vain nautti. Kyynelehti, hymyili, leperteli ja ihaili. Vauva oli heti oma!

Lasten saaminen on herkistänyt minusta joitain puolia. Jo esikoista odottaessa itkin vuolaasti katsoessani synnytysohjelmia, nyt ne kyyneleet vain tulevat entistä herkemmin. Toisaalta taas äitiys on tehnyt minusta kovemman. En hyväksy sikamaista käytöstä, ja ravintolassakin uskallan antaa palautetta kylmästä ruuasta.  

Mutta se kupla. Kupla on kai puhjennut. Kyllä meillä eletään nykyään enemmän vain lapsiperheen arkea entä vauva-arkea. Ja jos kuplasta nyt jotain on jäljellä niin luulen sen katoavan viimeistään tammikuussa..

Vauva ei enää sido minua niin paljon kuin aiemmin, hän pärjää mummila-reissun hyvin ilman äidinmaitoa samoin kuin illan mummun kanssakin. Isoveljen pieneksi jääneistä vaatteistakin alkaa sopimaan ne, joita isoveli käytti yksivuotiaana.. Ja niin, kai se kupla toisella kierroksella on erilainen, kun vauvan ollessa viikon vanha kävin kaupassa yksin ja se ei tuntunut ollenkaan oudolta tai menolta uutena ihmisenä minnekään. Ekan kanssa se oli suuri saavutus ja tunne oli outo.

Kuopus, anteeksi, Ukkelsson on jo tolkku poika ja mukana menossa kuin isot miehet. Ja ne sen jutut! Ei kukaan kahdeksankuukautinen voi olla noin huippu jätkä. Eihän? Vai olenko vain unohtanut mitä noin pienet isot miehet jo osaavatkaan? (tällä viikolla on keksitty myös miten kontataan!)

Missä vaiheessa teillä huomattiin kuplan kadonneen?