No niin. Nyt tulee tekstiä kolmenkympin kriisistä. Tai siitä, että sitä ei ole.
Ja miksi sitä ei ole?
1.kriiseilin esikoisen odotusaikana -ja vauva-aikana sen verran, että kolmenkympin kriisi tais mennä jo samalla?
2.ketä se kriisi auttaa?
3.musta tää 30+-ikä on vaan ihana. Saa tehdä mitä haluaa, ei tarvi salailla omilta vanhemmiltakaan mitään (tässä tapauksessa vanhemmalta, mikä keventää tätä kohtaa puolella, mutta kuitenki).
4.lauantai-illan voi viettää hyvällä omallatunnolla kotona sohvalla, tai vaikka lenkkeillen tuulipuvussa (muistakaa heijastimet!)
5.karkkipäivä voi olla milloin vaan (ja linjat kiittää!)
6.kavereiden mielestä en ole daiju, jos valitsen baari-illan sijasta saunaillan kotona. (tosin en kyllä keksi edes ketään kaveria, joka siellä baarissa olis...)
7.olen tarpeeksi aikuinen ja vahva valitakseni omat kaverini, enää ei tarvi mielistellä ketään.
8.tiedän oman arvoni.
9.tää nyt vaan on hyvä ikä. Olen löytänyt sisäisen rauhan, omia sanoja lainatakseni. Tuntuu että elämän pitikin mennä just näin. Ja näin on oikein hyvä. Nyt vaan nautitaan!
Sisäinen zenini kiittää kriisittömästä kolmenkympin elämästä.
Mutta jos joku nyt sattuu kysymään, niin olen 30-vuotias seuraaviin pyöreisiin asti ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ugh.